Talonpoika poistui metsään päin, ja pappi jäi istumaan puun alle. Hymy oli jälellä hänen kalpeilla kasvoillaan, mutta huulet olivat puristetut yhteen, ja katse harhaili ympärinsä, ikäänkuin hän olisi satojen joukosta etsinyt parasta keinoa saavuttaakseen sen tarkotuksen, josta hänen sielunsa unelmoi. Tiellä hänen alapuolellaan ratsasti ratsurykmentti eteenpäin, ja veripunaisista lipuista saattoi nähdä että he olivat smålantilaisia. Sitte seurasi hetkisen hiljaisuus, ja sitte tuli uusi rykmentti, jota taas seurasi toinen. Ruotsalainen sotajoukko se tästä marssi ohitse, ensin ratsuväki ja sitte jalkaväki. Siinä nähtiin vanhat, koetellut kenraalit kolmikymmenvuotisen sodan ja Kaarle Kustaan päiviltä, Helmfelt, Ascheberg, Dalberg paitsi monia muita, jotka silloin olivat ainoastaan toisen luokan tähtiä, mutta nyt säteilivät ensimäisten joukossa.
Kaikki nämä väikkyivät kuin unikuvat miehen silmien editse. Hän näki heidät hyvin, mutta hän ei näyttänyt millään tavoin heihin kiintyneen. Nähtävästi eivät he olleet soveliaita käytettäviksi silmukoina siinä kudoksessa, jota hän vatvoi ajatuksissaan. Mutta äkkiä himmeät silmät välähtivät ja pysähtyivät määrättyyn esineeseen. Tuli jälleen kaksi ratsastajaa, jotka ratsastivat muista erillään tietä myöten. Toinen oli vartaloltaan solakka ja hänen jäsenensä melkein hennot, erittäinkin kun niitä katsoi hänen suurikasvuisen, miltei jättiläiskokoisen seuralaisensa rinnalla. Molemmat olivat aivan yksinkertaisesti puetut harmaihin takkeihin ja pieniin mustiin kääntöreunuksisiin hattuihin. Pienempi heistä ratsasti oikealla. Hän oli höllittänyt valkoisen hevosensa ja antoi sen astuskella verkalleen, näyttäen tarkkaavasti kuuntelevan, mitä suurella miehellä oli sanottavaa. Mutta kulmat olivat tuimasti rypyssä, synkkä tuli leimusi suurista sinisilmistä, ja suun ympärillä oli syvä surumielisyyden piirre. Jokseenkin samalla kohdalla, missä sissipappi istui väijyen tumman puun alla, tarttui ajatuksiinsa vajonnut ratsumies äkkiä ohjaksiin ja katsoi seuralaiseensa. Hän lausui muutamia harvoja sanoja ja sitte iski hän kannukset hevosensa kylkiin ja lasketti eteenpäin, ikäänkuin olisi ollut kysymys vedosta, että hän määräajassa ehtii eteenpäin marssivan joukon etupäähän.
Hän oli kuningas Kaarle XI, ja mies hänen rinnallaan oli Johan Gyllenstjerna, "Järeä Janne", kuten häntä kutsuttiin, ei ainoastaan tavattoman ruumiillisen kokonsa ja väkevyytensä tähden, vaan myöskin karkean esiintymisen johdosta, joka oli hänelle ominainen, joko siksi että se vastasi hänen luontoaan tai vielä mieluummin sentähden, että häntä miellytti tällaisen pinnan alle peittää mitä hienoimmin ja älykkäimmin rakennettuja suunnitelmia ja laskelmia.
Katselija ylhäällä metsässä vaipui takaisin puunrunkoaan vasten, kun kuningas ja hänen ylhäisimmät neuvonantajansa olivat kadonneet näkyvistä, ja tähän asentoon, näköjään ollen vaipumaisillaan uneen, jäi hän, kunnes hänen korviinsa taasen saapui tieltä ääniä, jotka pakottivat hänet kohottamaan katseensa. Siellä kulki rivi kuormastovaunuja, jotka seurasivat sotajoukkoa, ja näissä vaunuissa näytti sissipapin mielestä olevan jotakin paljo tärkeämpää ja merkitsevämpää kuin kaikki ne hevos- ja jalkasoturit, jotka olivat kulkeneet edeltä. Hän seurasi äärimäisellä tarkkuudella jokaista vaunua ja jokaista miestä, joka jonoa seurasi, ja hänen kasvoillaan kuvastui ilmeinen mielipaha, kun hänen silmänsä eivät näyttäneet löytävän mitä hän etsi.
Vihdoin näki hän miehen ratsailla, ja hänen katseensa tyytyväisyys osotti, että hän oli löytänyt mitä etsi. Hän riensi kiireisin askelin alaspäin maantielle, joka kulki avarassa kehässä metsän ympäri, ja se oikotie, jota hän kulki, vei hänet niin kauas kuormavaunujen edelle, että ensimäinen näistä ei vielä näkynyt, kun hän astui alas maantien ojaan. Täällä otti hän taskustaan muutamia kirjeitä, valitsi niistä yhden ja pani muut huolellisesti takaisin paikalleen. Erilleen otetun kirjeen, joka oli avattu ja ilmeisesti luettu ennaltaan moneen kertaan, silmäili hän vielä kerran lävitse, mutta repi sen sitte rikki ja piilotti palaset suuren kiven alle ojaan. Sen jälkeen nakkausi hän maantielle ja kulki aivan tyynesti eteenpäin vaunuja kohden. Ensimäiseltä kuormanajajalta kysyi hän luutnantti Lorentzia ja sai vastaukseksi, että tämän saattoi saada käsiinsä jonkun kuormavaunun luota, jonka jälkeen hän jatkoi matkaansa, kysyen näön vuoksi yhdeltä ja toiselta samaa miestä. Vihdoin tuli hän etsimäänsä niin lähelle, että viimeinen kuormanajaja saattoi viitata luutnanttiin, ja niin seisoi sissipappi hänen rinnallaan.
"Oletteko luutnantti Lorentz?" kysyi hän, saaden myöntävän vastauksen ja vastakysymyksen, joka koski hänen omaa persoonaansa.
"Olen se mies, jota etsitte!" oli papin vastaus.
Luutnantti, mies, joka siinä suhteessa oli samaa maata kuin sissikin, että hän myös oli kerran nähnyt parempiakin päiviä, iski silmänsä mustaan olentoon ja näytti odottavan jotakin, joka antaisi selityksen arvotukselliseen vastaukseen. Tämä odotettu tulikin pyynnön muodossa, että hän saisi keskustella luutnantin kanssa ilman todistajia, johon tämä suostuikin siten, että antoi viimeisten kuormavaunujen ja lähimpäin seuralaistensa mennä hieman edelle, itse jatkaen ratsastustaan käyden.
"Olette tullut tänne", alkoi silloin sissi ikäänkuin vastaukseksi luutnantin kysymykseen, mikä oli hänen lausuntonsa tarkotus. "Olette tullut tänne tuhotaksenne erään vanhan vihollisenne ja peitätte oikean nimenne otetun Lorentz nimen alle. Nyt etsitte apulaista ja olette luullut tarvitsevanne sellaisen noutaa Itämeren toiselta puolen… mutta sanon teille, ettei sitä tarvita. Minullakin on sananen puhuttavaa samaisen miehen kanssa, ja minä ajattelin, että voisimme siis olla toisillemme palvelukseksi."
Luutnantti levitti silmänsä yhä enemmän selälleen ja kuunteli miehen puhetta avoimin suin. Kuitenkaan ei hän yrittänytkään häntä vastustaa, jonkatähden tämä päätti tehdä asian vielä selvemmäksi ja viedä keskustelun alalle, jolla he voivat kohdata toisensa avomielisemmin. Hän lisäsi siis: