"Näyttää siltä kuin ette tahtoisi luottaa minuun, mutta varmaan teette sen, jos käännyn entisen eversti Fritz von Krokowin puoleen. Hänen oli pakko monta vuotta sitte, kuten itsekin muistatte, erota palveluksestaan, koska hänet oli selitetty niin raukkamaiseksi mieheksi, ettei eräs ruotsalainen upseeri nimeltään Helmud Wrangel tahtonut alentua hänen kanssaan kaksintaisteluun. Ja vaikka siitä on jo monia vuosia, ei veri kuitenkaan ole jäähtynyt, vaan hän tahtoo kostaa kohtaamansa häväistyksen, saatikka sitte sen pilkan, että mies, joka muinen oli halpa ratsumies, nyt pöyhistelee ylhäisenä miehenä sen naisen rinnalla, jota Fritz von Krokow kerran on rakastanut… olenko oikeassa, luutnantti Lorentz?"
"Mies, kuka olet?" kysyi luutnantti pidättäen hevostaan.
"Nimeni on Petter Laurinpoika, ja olen koettanut vähän kutakin, ja kun se ei vaikuta lainkaan asiaan, niin tahdon kernaasti mainita, kuinka olen saanut tämän salaisuuden käsiini. Nähkääs, kirjeen, jonka taannoin lähetitte Saksaan, olen minä lukenut. Hän, jonka piti viedä se Tanskaan, oli luotettava mies, mutta onnettomuudeksi joutui hän sen puolueen käsiin, jonka mukana minä olin… Kirje joutui sissien käsiin ja mies itse jatkaa nyt matkaansa tuntemattomilla poluilla, joilta hän ei koskaan löydä palaustietä tänne!"
Tämä viittaus oli tehnyt tarkotetun vaikutuksen. Luutnantti Lorentz alkoi yhtäkkiä ymmärtää tuntematonta ystäväänsä, ja tämä jatkoi kuormaston mukana matkaa ruotsalaiseen sotajoukkoon. Tämä saavutettiin myöhään illalla Bårslöfin edustalla Råjoen lähellä, jossa kuningas toivoi saavansa tilaisuuden taisteluun vihollisen kanssa, joka seisoi toisella puolen Quistoftan luona. Illalla ei Petter Laurinpojalla, kuten sissi nimitti itseään, ollut mitään tehtävää. Hän kulki kuin varjo ympärinsä ja näki, kuinka leiri järjestettiin ja kuinka vahdit asetettiin. Mutta varhain aamulla lähti hän siihen osaan leiristä, jossa Smålannin ratsumiehet majailivat, ja pyysi nöyrällä äänellä sitä, jonka ensiksi heistä tapasi, viemään hänet majuri Pekka Stålhammarin luo. Se kesti kotvan, mutta sitte oli hän majurin teltin edessä. Teltin edustalla seisoi vanha ratsumies, jolla oli harmahtava parta ja katse niin tuima kuin hän olisi tahtonut pelottaa kokonaisen sotajoukon pakosalle. Hänet ympäröi pian kolme nuorta miestä, ratsumiehen puvussa hekin, jotka tulivat teltistä.
Nuorin heistä, seitsentoistavuotias nuorukainen, kasvoiltaan kaunis ja iloinen kuin kevätpäivä, paiskasi nauraen kätensä vanhuksen olalle ja sanoi:
"Minä saan Mustan, Städ… isä sanoi sen nyt, ja lyön vetoa että ratsastan kymmenen kertaa ympäritsesi, kun menemme ensimäiseen kahakkaan!"
"Häpeä vähän, poika!" murisi ukko ja näytti oikein tyytyväiseltä, kun hänen silmänsä sattuivat iloiseen poikaan. "Häpeä vähän ja anna kunnia vanhoille ihmisille, poika… ensi isku luullakseni jää minulle tästälähin kuten tähän astikin!"
"Saanko puhutella majuria?" kysyi sissi pehmeällä ja vienolla äänellä, kumartaen vanhalle soturille. "Kuulen, että olette Städ, majurin vanha ystävä, josta olen kuullut niin paljo puhuttavan, että tunnen hänet pelkkien kuvausten mukaan."
Städ heitti vieraaseen tuiman ja taisteluun vaativan katseen, kolmen nuoren miehen poistuessa paikalta. Vanhuksen silmä oli terävä ja läpitunkeva, ja se sai aivan tylyn ilmeen, kuta kauemmin se viipyi miehen nöyrillä ja rukoilevilla kasvoilla. Tämä uudisti pyyntönsä saada tavata majuria, ja ratsumies nosti kätensä, viittasi teltanaukosta sisään, mutta sanoi ainoastaan sanan: "tuolla!"
Mustatakki astui sisään ja seisoi pian vielä syvempään kumarrellen kunnioitusta herättävän Pekka Stålhammarin edessä. Tämä oli yksi niiden monien joukossa, jotka alituisten sotien aikana aina 1600-luvun alusta alkaen olivat kohonneet ylös vähäpätöisistä asemista. Hän oli alkanut kuormastopoikana kahdentoista vuoden ikäisenä, kuningas Kustaa Adolfin sodan aikana Preussissa vuonna 1624. Kymmenen vuotta tämän jälkeen kirjotettiin hänet ratsumieheksi smålantilaisiin. Kun seuraavana vuonna (1635) syntyperäiset ruotsalaiset rykmentit Saksassa hajotettiin, oli niin hyvin hän kuin hänen ystävänsä Städ niiden joukossa, jotka jäivät Saksaan ja menivät saksalaiseen rykmenttiin Ruotsin palveluksessa. Ratsumiehenä ollessaan oli majurin nimi Hammar, ja koska hän kaikissa tilaisuuksissa osotti urhoollisuutta ja ymmärtäväisyyttä, pääsi hän 1640 majotusmestariksi, 1644 korpraaliksi ja sellaisena rauhan tehtyä aateloitiin nimellä Stålhammar. Samana vuonna (1650) pääsi hän kornetiksi, ja Kaarle Kustaan sodan aikaan Puolassa ja Tanskassa, jolloin hän antoi näytteen toisensa jälkeen ei ainoastaan urhoollisuudestaan vaan viisaudesta, voimasta, kunnosta ja totisesta miehuudesta, yleni hän 1656 luutnantiksi ja vuotta myöhemmin ratsumestariksi. Nerokkaan Kaarle Kustaan kuoleman jälkeen, jonka hautajaisissa hän Jaakko Creutzin kera talutti sitä hevosta, joka seurasi Liivinmaan lippua — ei vähempää kuin 59 tuollaista maakuntalippua kuletettiin kuninkaan ruumiin jälestä — tämän kuninkaan kuoleman jälkeen ylennettiin Pekka Stålhammar rauhan aikaan 1663 majuriksi, ja sellaisena ratsasti hän nyt 1675 taas sotaan, joka tällä kertaa uhkasi Ruotsin omia rajoja.