Majuri Pekka Stålhammar oli nyt 64-vuotias, mutta ulkonäöltään oli hän sellainen, että hyvin saattoi laskea pois parisenkymmentä vuotta hänen iästään. Hänen kookas, voimakas, hartiakas vartalonsa kantoi päätä, jonka raittiit posket puhuivat täydellisimmästä ruumiillisesta terveydestä ja henkisestä hyvinvoinnista.
Sellaisena seisoi entinen torpanpoika ja kuormastopoikanen kumartelevan sissipapin edessä.
"Te ette voi tuntea minua, herra majuri", alkoi tämä. "Ja kuitenkin olemme me samasta pitäjästä, nimittäin Svenarumista, ja minä seisoin kerran alttarin edessä vihkiäkseni teidät ja ensimäisen autuaan vaimonne…"
Majuri katsoi vilpittömästi kummissaan puhujaan ja koetti hänen kasvojensapiirteistään muistutella mielessään sitä miestä, joka seisoi hänen edessään pappina Svenarumin kirkossa, kun hänet vihittiin ensimäiseen vaimoonsa Kustaa Hornin sodan aikaan. Mies, jonka hän nyt näki edessään kuluneessa puvussa ja kaljupäisenä, posket kuopallaan ja iho kellertävä, muistutti kuitenkin niin vähän tunnotonta ja ylpeää pappia alttarin edessä hänen hääpäivänään, että kesti kotvan ennenkuin hän oikein voi keksiä mitään yhtäläisyyttä.
"Olisitteko siis rikkaan… rikkaan…?" puuskahti hän vihdoin, voimatta täydentää lausettaan.
"Niin, niin olen", änkytti pappi parka, pusertaen pari kyyneltä silmästään. "Olen rikkaan Laurin poika, hänen, joka ensin petkutti teiltä äidinisänne säästämät aarteet ja sitte tahtoi antaa ne teille takaisin… olen sama poika, joka estin isäni täyttämästä tämän aikeensa ja sentähden sain hänen kirouksensa Svenarumin kirkossa teidän hääpäivänänne… Olen siitä pitäen harhaillut ympärinsä koti- ja ulkomaita… milloin olen etsinyt teitä kerjätäkseni teiltä anteeksiantoa ja apua, milloin olen inhonnut ja kironnut teitä syypäänä kaikkeen onnettomuuteeni… ja nyt seison täällä edessänne… voitte rangaista minua, jos niin tahdotte, minä ansaitsen rangaistuksen…!"
Majuri katsoi häneen katsettaan kääntämättä, mutta ankaruus, joka ensin kuvastui hänen kasvoillaan, hälveni vähitellen, ja piirteet lauhtuivat vähitellen, ja lopuksi loisti hänen sydämensä hyvyys niin heleästi hänen muotonsa vakavuuden lävitse, että vähemmänkin harjaantuneelle kuin sissin silmälle oli täysin selvää, ettei tässä tarvinnut pelätä mitään kostoa eikä rangaistusta. Pikaisella katseella jaloihin kasvoihin saattoi siitä saada vakuutuksen, ja yhä oivallisemmin alkoi sissi pelata.
"Jo viimeisen tanskalaissodan aikaan etsin teitä samoilla asioilla kuin nyt, ja silloin olin Svenarumissa ja näin teidän äitinne ja rouvanne ja lapsenne, joista äsken tunsin kaksi telttinne edessä,… ja silloin sain rouvaltanne tämän kirjeen, jota tuskin koskaan uskoin voivani antaa teille… mutta Jumalan kiitos, tässä se on…!"
Hän kaivoi esiin ja antoi majurille vanhan kirjeen, jonka tämä avasi ja luki ja jonka sisältö oli sellainen, että hänen silmänsä kostuivat. — "Hellästi rakastettu mieheni" — luki siinä — "merkillinen mies on käynyt tänään luonamme, rikkaan Laurin poika, hän, joka kerran, kuten sinun entinen appiukkosi kertoi, heitti silmänsä minuun. Nyt on hän tullut etsimään sinua ja äitiäsi, ja hän on katuvaisena ja kyynelissään pyytänyt vanhalta äidiltäsi anteeksi ja äitisi on antanut anteeksi vilpittömästä sydämestä ja pyytää sinua tekemään kaiken minkä voit onnettoman miesparan hyväksi, ettet sekaantuisi siihen, missä Herra niin silminnähtävästi on viitannut sormellaan. Rakas mieheni, äitisi rukoukseen yhdyn minäkin. Unhota ja anna anteeksi, äläkä kokoa tulisia hiiliä hänen päänsä päälle. Lapset voivat hyvin, Jumalan kiitos. Kasper, Pirkitta ja Susanna käyvät ahkerasti koulua mestari Andreaksen luona ja lähettävät terveisiä isäkullalle. Niin tekevät myös pienokaiset, Juhani ja Kalle. Herra olkoon kanssasi ja suokoon armossaan meille kaikille riemullisen lopun!"
Lopetettuaan kirjeen lukemisen kohotti majuri katseensa ja kysyi, kuinka oli mahdollista, ettei tämä kirje, joka oli niin vanha, ollut ennen joutunut hänen käsiinsä. Mutta pappi voi tyydyttävästi selittää syyn siihen. Hän oli etsinyt majuria ensin Puolasta, sitte Tanskasta, ja kun hänen sieltä piti eräällä aluksella matkustaa Göteporiin, oli alus joutunut haaksirikkoon ja hänet oli pelastanut muuan englantilainen, joka purjehti Välimerelle. Siellä oli tämän aluksen ryöstänyt muuan merirosvo, joka oli myynyt hänet samoin kuin muutkin laivalla olijat orjiksi Tunisiin, ja siellä oli hän elänyt ja orjaillut suurimmassa kurjuudessa, kunnes hän vuosi takaperin oli onnistunut pääsemään vapaaksi.