Tämä kertomus ei ainoastaan mitä tyydyttävimmällä tavalla selittänyt kirjeen vanhuutta, vaan myöskin tepsi yhä tehoisammin majurin hyvään sydämeen, ja hän kysyi, millä tavoin hän voisi olla onnettomalle joksikin avuksi.
"Minun haluni on aina ollut", vastasi mies, "että voisin jollakin tavoin sovittaa teille menneisyyden, ja kun tämä ei voi tapahtua muuten kuin palvelemalla teitä, niin…" Hän ei päättänyt lausettaan, vaan katsoi rukoillen majuriin.
"Niin tahdotte astua palvelukseeni?" täydensi tämä.
Majuri vaipui ajatuksiinsa, luki vielä kerran lävitse vaimonsa kirjeen ja äitinsä pyynnön, ja sitte sanoi hän:
"Äitini tähden ja täyttääkseni hänen pyyntönsä, tahdon täyttää toivomuksesi… saat astua palvelukseeni, sikäli kuin löytyy jotakin tehtävää, johon voit puuttua."
"Johon voin puuttua!" kertasi pappi suurimman ilon kaikilla tuntomerkeillä. "Voin käydä käsiksi kaikkeen, herra majuri… Mikään askare ei ole niin halpa, etten ryhtyisi siihen sen ilon tähden, jonka olette suonut minulle tällä hetkellä, ja teidän äitinne tähden!"
"Niinpä voit koettaa!"
Tällä tavoin tuli Petter Laurinpoika majuri Stålhammarin palvelukseen, ja hän näytti kaikin voimin koettavan olla herralleen mieliksi. Itse Städinkin, joka ei suinkaan ollut vähällä tyydytetty, kun oli kysymys majurin palveluksesta, täytyi tunnustaa, että yhtä vikkelää palvelusta oli hän harvoin nähnyt. Jo seuraavana päivänä, kun hänet oli otettu palvelukseen, oli hänellä tilaisuus osottaa palvelusintoaan. Tämän päivän kuluessa tuli käsky kuninkaalta, että hän yöllä tahtoi mennä virran ylitse ja ajaa vihollisen pakoon. Tämä ei kuitenkaan onnistunut, sillä vihollinen oli saanut tiedon hankkeesta ja edeltäpäin miehittänyt Gantoftan ja Kastlösan kylät, jotka kohosivat ylimenopaikan kohdalla. Rykmentit marssivat sentähden takaisin leiriin, ja kun majuri Stålhammar astui telttiinsä, näki hän mieluisaksi yllätyksekseen, kuinka pienen arkkusen, jota hän aina kuletti mukanaan sotaretkellä, hopeakiskotus oli kirkkaaksi hangattu, jotta se loisti kuin aurinko häntä vastaan. Sen oli Petter Laurinpoika tehnyt majuria ilahduttaakseen, koska hän luuli huomanneensa, että arkkunen oli tälle rakas, kuten se olikin. Lukon herttarautaan oli kaiverrettu hänen ensimäisen vaimonsa nimi: Susanna Witte.
Niin kuluivat viikon päivät, ja eräänä päivänä tapahtui, kun majuri oli kahden Städin, vanhan korpraalin kera, että Petter Laurinpoika juoksi telttiin ilosta säteilevin silmin.
"Mitä on tapahtunut?" kysyi majuri.