"Minulla on ollut armo puhutella hänen majesteettiaan, armollista herraamme kuningasta!" vastasi Petter, ja majurin kysymyksen johdosta, kuinka se oli tapahtunut, lisäsi hän: — "Näin hänen majesteettinsa ratsastavan virran rantaa yhtä huolestuneen näköisenä kuin hän nykyään aina on, enkä tiedä kuinka pälkähti päähäni, että minun pitäisi ilmottaa hänelle muuan kahlauspaikka virran ylitse peninkulman päässä täältä, minä kun tiedän sellaisen, sillä minä näin pari viikkoa sitte sissijoukon kulkevan siitä ylitse… minä istua kyyrötin ontossa puussa ja kiitin Jumalaa, etten ollut kuten nämä eksytetyt…"

"Olipa syytäkin", keskeytti Städ terävästi, "sillä he olivat viimeisellä retkellään eikä heistä monta päässyt pakoon, kun me heidät sitte yhytimme Hallannin harjun metsissä."

"Ja kahlauspaikka?" kysyi majuri vilkkaasti.

"Minä mainitsin siitä kuninkaalle, ja hän merkitsi sen armollisimmasti muistiin ja antoi tämän kultarahan, luvaten enemmän, jos se käy hyvin… Ohoi, kuningas tahtoo mielellään kentälle vihollista vastaan, ja minä olen vahvassa toivossa, että nyt se onnistuu, jollei, Jumala varjelkoon siitä, vihollinen vain saa varotusta… Saattepas nähdä, että pian tulee käsky lähteä liikkeelle!"

Tämän tapauksen johdosta kohosi hiljaisen ja nöyrän Petter Laurinpojan arvo yhä niin majurin kuin Städinkin silmissä. Käsky tuli tosiaankin kuninkaalta, ja joukko lähti liikkeelle yhden aikaan yöllä, ollakseen päivänkoitteessa ylimeno paikalla. Mutta tälläkin kertaa oli vihollinen saanut tiedon hankkeesta ja kun kuningas sotajoukkoineen tuli perille, olivat tanskalaiset jo paikalla. Mutta tälle tietysti Petter Laurinpoika ei voinut mitään.

Kuitenkin päätti kuningas tällä kertaa mennä eteenpäin, mitkä vaikeudet mahtoivat kohdatakin, ja niin pian kuin tykistö oli saapunut, oli ylimenoon yhdyttävä. Tämä tapahtui kuitenkin niin myöhään, että ylimeno tapahtui vasta seuraavana päivänä, nimittäin marraskuun 8 p:nä, mutta silloin oli vihollinen kadonnut, ja muutamat vangit, jotka saatiin, kertoivat, että se oli mennyt eteläänpäin kulkeakseen ylitse Käflingen sillasta. Kuningas Kaarle seurasi kiihkeästi perästä, toivoen sitä ennen voivansa tavata vihollisen, mutta se oli turhaa. Tanskalaiset olivat jo Käflinge- eli Lyddejoen eteläpuolella, ja Kaarlen täytyi taasen asettua leiriin ja odottaa parempaa tilaisuutta.

Benstorpiin pienen Örtoftajoen rannalle, missä tämä kääntyy juoksussaan vasemmalle etelään, sijotti kuningas päämajansa. Sen edustalla pitkässä rivissä, mainitusta Örtoftajoesta idässä aina Suur-Harjeen lännessä, leveni ruotsalaisten leiri kentällä, jonka monipäiväinen sade oli liottanut ja jossa saatiin kestää kaikkia kosteudesta ja liasta koituvia vastuksia. Leirin editse lännestä itään kulki maantie Pikku-Harjen kylän kautta ja Örtoftajoen ylitse Wegarpin ja Örtoftan kartanoiden välillä, joista viimeksimainitussa kenraali Aschebergillä oli majapaikkansa, kun taasen jalkaväen kenraali Schultz majaili Pikku-Harjessa. Benstorpissa kuninkaan luona asuivat, kuten luonnollistakin oli, valtakunnanneuvos Johan Gyllenstjerna ja sotamarski Helmfeldt.

Kärsien kaikenlaisia vaikeuksia, nälkää, tauteja ja kylmää, jäi sotajoukko majailemaan tänne keskelle vihollisleiriä marraskuun 11 p:stä joulukuun 3 p:vään, takanaan vihamielinen väestö, joka kaikin tavoin suosi tanskalaisia, jolleikään aivan kokonaan liittynyt sissijoukkoihin, jotka parveilivat ruotsalaisten selkäpuolella ja sieppailivat muonalähetyksiä ja kaikenlaisia varastoja. Voi saada käsityksen näiden kärsimysten suuruudesta, kun sairaus ja puute ainoastaan matkalla Helsingborgista Käflingejoelle vähensi joukosta 2,000 miestä. Ainoa mahdollisuus vapautua kaikesta tästä kurjuudesta oli se, että uskallettiin ryhtyä taisteluun, ja kuningas ja sotajoukko tahtoivatkin sitä, mutta eivät kenraalit. Tämä oli yksi niistä suurimman jännityksen hetkistä, jolloin ikäänkuin tuntuu jotakin tärkeää olevan tekeillä ja että kaikki on ratkaistava yhdellä nopanheitolla.

Nuori kuningas kulki synkkänä, hiljaisena, tutkimatonna ja itseensä sulkeutuneena, epäillen kaikkia. Mutta ei ollut ensi kerta, kun pelastus on piillyt lujassa mielessä ja palavassa luottamuksessa. Ja sankarikuninkaan rinnassa työskentelivät tämän kylmän ja läpitunkemattoman pinnan alla sydämen jaloimmat voimat sen päämäärän hyväksi, joka on ihmisen korkein, pelastaakseen isänmaan uhkaavasta vaarasta. Tähän asti oli kaikista hänen parhaimmista ponnistuksistaan huolimatta kaikki käynyt häntä vastaan. Laivasto oli lyöty, Ruotsin alusmaat Saksassa olivat menetetyt, ja Tanskan kuningas Kristian seisoi ylivoimaisine sotajoukkoineen ikäänkuin ivaten aivan hänen maansa sydämen ovella. Kaikki, mitä hän oli toivonut, kaikki mihin oli pannut luottamuksensa, oli iskenyt harhaan, oli pettänyt, ja kun hän tästä erämaasta katsoi tulevaisuuteen, oli tämä hänen edessään niin tyhjänä, niin pimeänä ja tähdetönnä ja huokui pelkkää kalmankylmää häntä vastaan. Ei ihme silloin, jos kasvot kalpenivat ja jos synkät silmät kuvastuivat sitä surua ja synkkämielisyyttä, joka piili hänen sielussaan. Tavallisesti kuunteli hän itsepintaisimmalla äänettömyydellä niitä esityksiä, joita tehtiin, eikä ainoakaan piirre hänen kasvoillaan ilmaissut, mitä liikkui hänen sielussaan, mutta kun esitys oli loppunut, laski kuningas kätensä miekkansa kahvalle ja käski sitte usein päinvastaista kuin oli kehotettu. Yksi ainoa päivänsäde oli pilkahtanut raskaiden pilvien lävitse. Se oli voitto Fullebron (Halmstadin) luona elokuun 17 p:nä 1676. Mutta tätä päivänsädettä seurasi sellainen hämärä, että se näytti pilkahtaneen ikäänkuin tehdäkseen vain pimeyden vielä pimeämmäksi. Mutta kaiken, niin hyvin ulkonaisen vaaran kuin sisäisen levottomuuden — kaiken kantoi kuningas Kaarle miehen mielellä ja miehen voimalla. Vaivat ja huolet, jotka olisivat painaneet tomuun tavallisen ihmisen, jo nuoruusvuotensa sivuuttaneenkin, takoivat vain tämän kuninkaallisen nuorukaisen sielunvoimat joustavimmaksi teräkseksi.

Niin marssitti hän joukkonsa Smålannista Skåneen, lujasti päättäneenä kenraalien neuvoista ja myöhäisestä vuodenajasta huolimatta kohdata vihollisen ja uskaltaa ratkaisevaan miekanmittelyyn, ja niin seisoi hän nyt Käflingejoen rannalla, joka virtaili niin syvänä ja leveänä, syyssateiden kohottamana tulvilleen hänen edessään ja esti hänet saavuttamasta sydämensä toivomusta, taistelua elämästä ja kuolemasta ylimielistä vihollista vastaan. Aika kuitenkin kului osaksi turhissa hommissa etsien ylimenopaikkaa, osaksi odottaessa lisäjoukkoja, jotka saapuivat, ja vihdoin marraskuun 29 p:nä oli Örtoftan kartanossa pidetty kokous kenraali Aschebergin luona, joka ilmotti kuninkaan aikovan seuraavana yönä mennä virran ylitse eräästä löydetystä kahlauspaikasta ja uskaltautua taisteluun. Kenraalit olivat vastaan; he tahtoivat odottaa vielä lisäjoukkoja. Kuningas otti heidän lausuntonsa vastaan tavallisella jääkylmällä tyyneydellään, ja kului muutamia päiviä.