Oli joulukuun 3 päivä. Oli alkanut pakkastua, ja näytti luonnistuvan niin, että talvi hädän hetkenä tulisi Kaarle XI:sta liittolaiseksi samoin kuin se oli muinen ollut hänen isänsä liittolainen Baltin luona. — Himmeä valonheijastus lehahti kuninkaan kasvojen ylitse, kun hän tänä aamuna katsoi ulos ikkunastaan Benstorpissa, ja vielä kenraali Aschebergin saapuessa sisään väikkyi heikko hymy kuninkaan huulilla. Hän katsoi kysyvästi kenraaliin.
"Talvi tekee tuloaan!" sanoi tämä. "Ja voinpa uskaltaa jotakin, jollei teidän majesteettinne pian saa toivoaan täytetyksi."
"Hyvä!" vastasi kuningas. "Oletteko kuullut mitään Dahlbergista?"
Kenraali ei ehtinyt vastata kysymykseen, ennenkuin mainittu astui sisään. Sekä Ascheberg että Dahlberg olivat Kaarle Kustaan koulun miehiä ja kenraalikunnassa ainoat, jotka olivat kuninkaan kanssa yhtä mieltä, ja joita tämä sentähden mieluimmin kuuli.
"Teidän majesteettinne!" sanoi kenraali Dahlberg ilosta säteilevin silmin. "Jos tällainen sää pysyy yli yön, voi teidän majesteettinne kulkea Käflingejoen ylitse kuten siltaa myöten, sotajoukko tiheissä riveissä!"
Kuninkaan katse viivähti hetken kenraalin kasvoilla, ja ikäänkuin sähkökipinä olisi singonnut sydämestä toiseen, syttyi hänen silmissään liekki, niin lämmin ja kirkas, että aivan luuli näkevänsä, kuinka hänen povessaan jääkahleet laukesivat ja aurinko nousi, tuoden mukanaan keväisiä tuulia ja keväistä elämää.
"Silloin voin sanoa, kuten isäni kerran sanoi: nyt saamme keskustella selvällä ruotsinkielellä, veli Kristian!" virkkoi kuningas ja lisäsi kasvojensa säteillessä yhä vilkkaampaa iloa: "Laittakaa kuntoon kaikki, mikä voi käydä ilman tarpeetonta huomiota… tänä yönä tahdomme Jumalan avulla ryhtyä toimeen! Ja nyt tahdomme kuulla saarnan yhdessä!"
Oli ensimäinen adventtisunnuntai, ja kuningas ja molemmat kenraalit menivät yhdessä kuulemaan saarnaa, jonka piti kuninkaan erittäin suuresti suosima Uplannin ratsuväkirykmentin pastori Samuel Wiraenius. Hänen yksinkertaiset, koruttomat ja voimalliset sanansa tekivät kuninkaaseen ihmeellisen vaikutuksen. Koko nuoren sydämensä lämpimillä toiveilla ja lujalla luottamuksella turvaantui hän lausuttuihin lupauksiin hänen avustaan, hänen, joka yksin voi tehdä suurtekoja pienissä asioissa, ja iloinen hymy hänen vakavilla kasvoillaan oli ikäänkuin tunnusmerkki, että synkkämielisyyden usva väistyi pois laupiaan taivaan raittiiden tuulahdusten tieltä.
Iltapäivällä teki kuningas ratsastusretken leirin lävitse, jolloin hän tervehti ja puhutteli monia harmaahapsisia sotureita suurten voittojen ja vallotusten ajoilta, ja sitte ratsasti hän ylöspäin joen vartta ja taasen takaisin alaspäin Suureen-Harjeen, josta oli katsottu mukavimmaksi mennä ylitse. Palattuaan tältä ratsastusretkeltä päämajaan, ilmotettiin hänelle, että eräs luutnantti Lorentz pyysi päästä hänen puheilleen. Suostumus annettiin, ja mainittu luutnantti seisoi pian kumarrellen hänen edessään. Hän oli vanha mies, jonka rappeutunut ulkoasu osotti, ettei hän kuluneina vuosina ollut säästänyt itseltään mitään elämän nautintoja, samalla kuin se selvästi ilmaisi että kaikki ne taipumukset, jotka hänen myrskyisen elämänsä aikana olivat piirtäneet häneen leimansa, elivät yhä raihnaan pinnan alla sellaisen intohimon koko sitkeydellä ja voimalla, joka kerran on päässyt sielussa vallalle.
"Teidän majesteettinne!" alkoi hän kuninkaan viittauksen johdosta. "Se armo, jonka olette minulle osottanut antaessanne minulle vaikkapa alemmankin paikan sotajoukossa, ynnä se rakkaus, jota vanhastaan tunnen sitä maata ja kansaa kohtaan, jota onnellistuttaa teidän hallituksenne… tämä saa minut astumaan eteenne tuoden tiedon, josta toivon teidän minua kiittävän, vaikkapa se tuottaisikin jalolle sydämellenne suurta surua."