"Se saa sellaisen lopun kuin Jumala tahtoo, ei huonompaa eikä parempaa."
"Ja kansleri, Olavi?"
"Hän oli aluksi ymmällä, ei ollut ajatellut asiaa, mutta osotettuani hänelle, kuinka papin rakkaus naiseen ja hänen avioliittonsa ei ollut kielletty Jumalan sanassa, myönsi hän minun olevan oikeassa. Näetkös, tuskin näyttäytyy paavillisten sääntöjen nurjuus missään niin selvästi kuin tässä kysymyksessä. He tuomitsevat papin avioliiton pannaan, mutta haureus ja neitseen raiskaus ja muu häpeällisyys saa käydä vapaana. Kuitenkin näytti minusta, ettei hän ilmeisesti tahtonut mielellään puhua tästä aineesta, kysyin siitä kohta hänen palattuaan Malmönmatkaltaan … siitä pitäen en ole tahtonut siihen kajota. Ja olen sitä mieltä että tahdon tässä kysyä neuvoa ainoastaan Jumalan sanasta, sitte saavat ihmiset tehdä minulle mitä lain mukaan hyväksi näkevät ja mitä heidän omatuntonsa sallii."
"Pelkään kuitenkin että jännität jousen liian kireälle, Olavi!"
"Unhotatte äiti, että tässä asiassa voin rukoilla Jumalaa olemaan kanssani. En jännitä häntä vastaan, vaan hänen nimessään, ja silloin ei voi jännittää liian kireälle."
Taasen seurasi hetken hiljaisuus, jonka jälkeen äiti sanoi:
"Olen kysynyt veljesi Laurin mielipidettä tässä asiassa."
Olavin poskille lensi puna, kun hän tämän kuuli, ja hymy väreili hänen huulillaan. Hän istuutui penkille vastapäätä äitiään ja nojasi kyynäspäillään polviinsa.
"Hän sanoi minulle samaa kuin sinäkin, Olavi. Mutta hän sanoi myöskin, ettei kukaan muu, ei tohtori Martti tai hänen ystävänsä, sama lempeä mies, josta olet puhunut, joka minusta on niin veljeesi … mikä hänen nimensä nyt olikaan…?"
"Melanchton!" täytti Olavi.