Olavin kehotuksesta oli äiti muuttanut Örebrosta Tukholmaan ja oli tuonut mukanaan Kristina Pietarintyttären, joka pienestä pitäen oli oleskellut perheessä, ja oli hänet heille tuonut Gert Bryningh, sama mies, joka nyt syksyllä oli noutanut hänet takaisin hänen holhoojanaan. Tytön ero lapsuuden kodistaan, josta kentiesi ei olisi tullut mitään, jollei holhoojan saapuminen olisi sattunut hänen asialleen niin soveliaaseen aikaan, oli äitiä surettanut, mutta tämä suru ei ollut mitään verrattuna siihen, mitä hän kärsi, kun Kristina Suurkirkosta kotiin palattuaan tunnusti rakkautensa Olaviin. Jopa hän tunsi eräänlaista iloakin ja piti kaikkea hyvän Jumalan välittömänä vaikutuksena hänen poikansa kohtaloon. Sillä olihan ollut taivaaseen asti huutava rikos, että hän, Jumalan palvelija, tahtoi mennä avioliittoon. Kun hän sitte näki poikansa surun ja kuuli hänen puhuvan avioliitosta ja Jumalan tahdosta, joka ei tässä suhteessa tehnyt mitään poikkeusta pappeihin nähden, vaan paavit olivat säätäneet pappien naimattomuuden ainoastaan siksi, että papit siten olisivat taipuvampia välikappaleita heidän (paavien) maallisille tarkotuksilleen, silloin sulivat ja väistyivät vähitellen äidin epäilykset, mutta koskaan ei hän kuitenkaan voinut kokonaan tukehduttaa toivomusta, että tämä rakkaus jäähtyisi.
Mutta lopuksi täytyi hänen myöntää mielessään, että tämä oli mahdottomuus. Vähänväliä puhui Olavi hänen kanssansa Kristinasta. Hänen sydämensä oli täynnä rakkautta, tytön kuva häämötti alituiseen hänen sielunsa silmien edessä, useimmittain säteillen onnea ja autuutta, kuten tuona muistettavana sunnuntaina alttarin edessä, mutta väliin surevana ja kalpeana, kun hän ajatteli, miten tytön täytyi surra, temmattuna kuten eksynyt lintu unelmoimansa onnen pesästä. Ja Olavi itse kärsi siitä enemmän kuin hän tahtoi tunnustaa.
Kyllä hän oli ajatellut asian aivan toiseksi. Hänen rakkaudentunnustuksensa oli sodan julistus, hänen häänsä vakaannuttaisivat ainaiseksi hänen suhteensa ja hänen oppinsa suhteen paavinoppiin. Mahdollisesti juuri tämä kuona oli puhdistettava pois. Hän otti päämääräkseen liian paljo sellaista, joka olisi johtuva seurauksena muusta. Mutta sydän joka antautuu kokonaan, vaatii koko sydämen vastaan. Jos kultaa sekottaa muuhun metalliin, ei seos jää puhtaaksi kullaksi. Toinen ihminen ei voi uhrata kokonaista ihmiselämää välikappaleeksi muun tarkotuksen, vaikkapa kuinkakin korkean saavuttamiseen. Mutta tahto voi yhtyä tahtoon saman elämän tarkotuksen ympärillä, ja silloin kulkee mies kaksinkertaisin voimin tätä tarkotusta kohden, ja jos surut ja taistelut kohtaavat, kuiskaa nainen lohdutusta sydämeen, ja voima herää sielussa uudelleen. Nainen on taivaan lähettiläs, rauhan tuoja miehen taisteluun.
Olavin ajatukset risteilivät sinne tänne, mutta varmaa on, ettei Kristina koskaan ollut hänelle ollut yhtä arvokas kuin nyt. Tuntui, kuin hän olisi yhtäkkiä tullut Olavin morsiameksi.
"Tunnen hyvin", sanoi hän pysähtyen takkavalkean ääreen, "että Kristina on syöpynyt sydämeeni syvemmälle kuin olen osannut aavistaakaan. Tunnetteko lähemmin Gert Bryninghiä, äiti?" lisäsi hän sitte äitiinsä kääntyen.
"Enpä tunne häntä paljoa muuten kuin että hän on ollut Linköpingin piispan palveluksessa aina siitä pitäen kuin ensiksi kuulin hänestä puhuttavan, ja siitä on jo monta vuotta."
"Jos hän tietää tästä asiasta", jatkoi Olavi enemmän itsekseen kuin äidilleen, "niin silloin on vähät toiveet sen onnistumisesta. Mutta minua kummastuttaa se, että hän on kadonnut jäljettömiin. Lähetin varman lähettilään Linköpingiin kirjettä viemään. Kristina ei ollut siellä. Sain kirjeeni takaisin. Ei Gert Bryninghkään ollut siellä eikä Munkebodassa. Ja kun puhuin kanslerin, Lauri herran, kanssa siitä…"
"Kanslerin!" huudahti äiti aivan hädissään. "Oletko puhunut kanslerille moisesta asiasta, poika?"
"Olenpa tosiaankin…!"
"Ja mitä hän sanoi, rakas poikani?… Luulen, että kaikki tämä saa huonon lopun!"