"Tapahtukoon Herran tahto!" sanoi mummo.
Sitte oli huoneessa hiljaista hetkisen. Rukki hyrisi ja Olavi käveli edestakaisin kädet selän takana. Vihdoin hän seisattui äitinsä eteen ja katsoi häneen.
"Missä ovat nyt ajatuksesi, poika?" kysyi äiti kohottaen katseensa.
"Hm … ajattelen teitä", vastasi Olavi surumielisesti hymyillen, "ja sitte…"
"Ajattelet Kristinaa!" lisäsi äiti.
Poika nyökkäsi myöntävästi ja kääntyi poispäin alkaen jälleen kävelynsä edestakaisin, ja äiti oli näkevinään, kuinka hänen silmänsä loistivat sisäisestä liikutuksesta, jonka hän tahtoi salata. Mutta hän ei tahtonut virkkaa mitään siihen asiaan. Hän tiesi hyvin, että jokainen kosketus, vaikka kuinkakin hellä, teki kipeää. Tämä asia oli ollut hänen syvien epäilystensä esineenä, eikä hän ollut, huolimatta siitä, että hänen täytyi myöntää poikansa olevan oikeassa ja nojaavan menettelyssään kieltämättömän selvään Jumalan käskyyn, voinut päästä varmuuteen ja tyytyä ajatukseen, että poika menisi naimisiin, hän, jolle vihityt kädet olivat antaneet ensimäisen papillisen vihkimyksen. Hänet oli nimittäin hänen Wittenbergistä palattuaan sittemmin Tukholman verilöylyssä mestattu piispa Mats Gregerinpoika vihkinyt diakoniksi, joka oli ensi askel papiksi tulemiseen. Mestari Olavi ei ollut vielä vihitty papiksi.
Historiasta on tunnettu että nämä molemmat veljekset, Olavi ja Lauri, jotka tulivat Ruotsin kirkon uudistajiksi, olivat sepän poikia Örebrosta, missä he saivat ensimäisen opetuksensa Örebron karmeliittiluostarin munkeilta. Täältä lähetettiin heidät Strengnäsin luostarikouluun, ja sieltä matkusti Olavi ulkomaalle ja opiskeli Wittenbergin yliopistossa, jonka ylioppilasmatrikkelissa vuodelta 1516, joka vielä on tallella, hänen nimensä esiintyy, mutta ei veljen. Siitä nähdään, että ainoastaan vanhempi veli on nauttinut Lutherin ja Melanchtonin opetusta Wittenbergissä, joko siksi, ettei vanhemmilla ollut varoja kustantaa molempia sinne tai muista syistä. Helmikuun 10 päivänä 1518 seppelöitiin Olavi filosofian maisteriksi ja palasi seuraavana vuonna kotiin, Ruotsiin, jossa hän saapui hiippakuntansa piispan luo, mikä otti hänet kanslerikseen ja vihki hänet diakoniksi. Olavi oli silloin kolmenkolmatta vuotias.
Veli Lauri, josta sitten tuli Ruotsin arkkipiispa, oli näihin aikoihin henkilö, jonka nimeä tuskin missään mainittiin. Varmaa kuitenkin on, että hän suosi uusia oppeja. Sen näkee valituskirjelmästä, jonka Örebron karmeliittiluostarin kenraalikonfessori lähetti marraskuun 30 päivänä 1521 Stregnäsin tuomiokapitulin dekaanille. Konfessori valittaa ei ainoastaan Olavia, vaan hänen veljeään Lauriakin vastaan, että he olivat herjaavasti puhuneet Jumalasta ja hänen pyhästä nimestään ja sanoneet, että he tulisivat rikkomaan pyhän kirkon säännöt ja lait, jotka esi-isät niin rikkomattomina pitäneet olivat. Kirje kirjotettiin tunnetun tapauksen johdosta seppä Pietari Olavinpojan — reformaattorien isän — hautajaisissa, jolloin pojat ajoivat karmeliittimunkit pois suruhuoneesta.
Tämän jälkeen katoaa taasen Lauri melkein kokonaan näkyvistä. Hän eli hiljaisuudessa opin töineen ja tutkimuksineen, kunnes hän yhtäkkiä seuraavana aikana, jolloin, kuten Olavi lausui, tulisin taistelu oli taisteltu, esiintyy lempeällä, mutta lujalla mielenlaadullaan yhdistäen uuden vanhaan, tehden työn, johon kentiesi vanhempi veli tulisine ja musertavine voimineen olisi ollut vähemmän sovelias.
Olavi oleskeli sitte vuodet valtionhoitajan, herra Stenin kuolemasta Kustaa Erikinpojan valitsemiseen kuninkaaksi Strengnäsissä, ja täällä alkoi hän toimintansa reformaattorina ja voitti pian hiippakunnan ensimäisen miehen, arkkiteini Lauri Antinpojan, joka hoiti hiippakunnan hengellistä hallitusta niin kauvan kuin se oli ilman piispaa, uusien oppien puolelle. Vaalivaltiopäivien aikaan — vuonna 1523 — sai kuningas Kustaa ensiksi kuulla näistä opeista, joista hän sai lähempiä tietoja arkkiteiniltä, ja kohta otti hän niin tämän kuin pelottoman saarnaajankin mukanaan Tukholmaan, jossa edellinen kiinnitettiin kuninkaan persoonaan ja lähimpään ympäristöön hänen kanslerinaan, jälkimäinen tuli Tukholman kaupungin kirjuriksi ja sai kaupungin sinetin huostaansa. Nyt joulun aikaan 1524 oli siitä puolitoista vuotta, kun hän oli astunut tähän virkaan.