Molemmat miehet laskeutuivat alas portaista ja jättivät raatihuoneen sekä erosivat pian, kulkien kukin suunnalleen. Päivä alkoi jo olla illoillaan ja ilta hämärtyi Olavin saapuessa kotiinsa, joka oli mustaveljesluostarin ja pyhän Gertrudin kokoushuoneen läheisyydessä.
Hänen astuessaan arkihuoneeseen istui hänen äitinsä, vanha vaimo Kristina Laurintytär, rukkinsa ääressä takan edessä, jossa leimusi suuri valkea. Vaimo hyräili hiljakseen kehrätessään, mutta Olavin tullessa pysähdytti hän rukkinsa toisella kädellään ja asetti toisen silmilleen, nähdäkseen paremmin kuka tulija oli.
"Oletko se sinä, Olavi?" kysyi hän.
"Olen", vastasi poika. "Tulen suoraa tietä raatihuoneelta ja huomisaamuna täytyy minun lähteä kuninkaan luo Upsalaan."
"Kuninkaan luo!" huudahti mummo puoleksi kysyvällä, puoleksi eräänlaista ylpeyttä ilmaisevalla äänellä. Mutta mitään selvää kysymystä lähdön syystä ei hän tehnyt. Hänestä ei oikeastaan tuntunut niinkään ihmeelliseltä, että hänen poikansa kutsuttiin kuninkaan luo. Aikansa polttavista kysymyksistä tiesi hän, että hänen esikoisensa oli yhdellä ensi sijoista, että kaikkein silmät olivat kiinnitetyt häneen, ei ainoastaan niiden, jotka suosivat uutta oppia, vaan ken tiesi vielä enemmän niiden, jotka vielä polvistuivat pyhimysten ja monstranssien edessä.
Vanha mummo oli kyllä monet kerrat pelännyt, ei sitä korkeutta, johon Olavi oli kohonnut, — sillä äidin mielestä poika harvoin kohoaa kylliksi korkealle, ei myöskään sitä taistelua, jota hän siellä taisteli miltei yksikseen maailmaa vastaan, mutta hänen mielensä valtasi väliin epäilys, oliko hänen poikansa asia todellakin hänen henkensä uhraamisen arvoinen. Hän oli itse ollut näkemässä myrskyistä meteliä Suurkirkossa, eikä hän unhottanut koskaan, kuinka hänen poikansa kannettiin puolikuoliaana kotiin samana sunnuntaina, jona Kristina Pietarintytär läksi pois sukulaisensa mukana.
Ei ole ihmeteltävää, että sellaisia epäilyksiä saattoi saapua. Poika iski lujalla kädellä kaikkeen, joka koko hänen elämänsä ajan oli ollut hänen kunnioituksensa ja jumaloimisensa esineenä. Häntä arastelutti Jumala, jota hän saattoi puhutella omalla kielellään. Sellainen Jumala oli häntä liian lähellä, oli aivan hänen yllään, ja hän tunsi kaipaavansa latinalaisten laulujen viikunanlehteä. Mutta sitte luki poika hänelle Jumalan ilmotetusta sanasta, kuinka hän rakasti ihmisiä kuin isä lapsiansa ja kuinka hän lähetti ainoan poikansa maailmaan kärsimään ja kuolemaan ihmisten syntien tähden. Ja kun poika esitti hänelle, kuinka paavilaiset olivat väärentäneet Jumalan puhtaan sanan, kuinka he tahtoivat kätkeä Jumalan ihmisten tekemäin kuvien taakse, jotka estivät hänet näkymästä ja ottivat itselleen sen, minkä ihmiset muuten olisivat omistaneet Jumalalle, silloin hälvenivät epäilykset, ja hän rukoili Jumalaa omalla äidinkielellään ja siunasi häntä, joka oli valinnut hänen poikansa aseekseen puhdistamaan sitä rikkaruohoa, joka erotti ihmisen taivaasta.
Hänen poikansa kutsuminen Upsalaan ei hänen mielessään voinut herättää muuta kuin iloa. Ei voinut olla kysymys muusta, arveli hän, kuin kuninkaan auttamisesta piispoja ja kaikkia niitä vastaan, jotka tahtoivat estää valon pääsemästä Ruotsin maahan, ja tämä täytti hänen sydämensä ylpeydellä ja ilolla, vaikkakin hän katsoi velvollisuudekseen hillitä tätä iloa ja kätkeä sen sydämeensä. Olavin lähtö Upsalaan taasen johdutti hänen mieleensä nuoremman poikansa Laurin, veljensä rinnalla verrattain vaatimattoman ja huomaamattoman koulumestarin Upsalassa.
"Sittehän voit tervehtää Lauria", sanoi hän, alkaen taasen panna rukkiaan liikkeeseen. "Luulen, että hänenkin aikansa on kerran tuleva."
"Niin luulen minäkin", vastasi Olavi. "Mutta hänen hiljainen ja rauhallinen luonteensa ei ole sovelias taisteluun. Vasta kun vihollinen on voitettu ja tarvitaan uuden järjestäjää, silloin saatte nähdä, äiti, että Lauri on mies paikallaan, ja te voitte elää vielä sinä päivänä."