Olavi tempasi nopeasti paperin ja silmäili sen lävitse.
Se oli kopio Kristinan vapaaehtoisesta ja pakottomasta luopumisesta maailmasta ja päätöksestä mennä Vadstenan luostariin. Gert Bryningh oli lähettänyt tämän kopion ja sen mukana kirjeen, missä hän juurtajaksaen esitti suhteensa neitsyeeseen ja sen ilon, jota hänen vanha sydämensä tunsi, kun nyt parin päivän perästä hänen vanhat silmänsä saisivat riemuita siitä ihanasta näöstä, että piispa Hannu vihkii Kristinan nunnaksi.
Sitä vaikutusta, jonka tämä kirjotus teki Olaviin, ei voi kuvailla. Hän luki ja luki yhä uudelleen; hänen suuret säkenöivät silmänsä näyttivät iskeytyvän kiinni kirjotukseen, ja hänen kasvonsa tulivat kalpeiksi kuin paperi hänen kädessään, suurten hikipisarain helmeillessä hänen otsallaan. Hän ei tahtonut uskoa silmiään, hän ei voinut käsittää mitä luki, mutta se oli kuitenkin niin selvää, se ei jättänyt tilaa vähimmällekään väärinymmärtämiselle. Kopion oli todistanut piispa Hannu itse ja muuan Linköpingin tuomiokapitulin kaniikeista. Ja kuitenkin viipyi hyvän hetken, ennenkuin miesparka oli täysin selvillä tästä hirveästä totuudesta.
Kristina, hänen Kristinansa, joka Jumalan alttarilla oli vannonut hänelle uskollisuutta, hän oli vapaasta tahdostaan, ilman pakotusta tai houkutusta päättänyt mennä luostariin. Olavi olisi ennemmin uskonut maan voivan avautua hänen jalkojensa alla kuin minkään sellaisen tapahtua. Hänet oli petetty kahdessakin merkityksessä, petetty ihmisenä ja petetty Jumalan väärentämättömän sanan julistajana. Kuinka se oli mahdollista? kysyi hän kerta toisensa jälkeen ja aina pysyi vastaus etäällä. Se pikemmin loittoni yhä etemmäksi mitä enemmän hän kyseli ja uudistui lopulta ikäänkuin ilkkuvana kaikuna hänen omassa sanassaan: mahdollista! Kristinan katoaminen jätti vielä tilaa toivolle, samoinkuin taivaan tähdet säteilevät auringon vaivuttua mereen; hänen kuolemansa olisi tuonut surua, mutta usko ja rakkaus elävät haudan toisella puolellakin. Se olisi vain ollut talvikausi heidän välillään, talvi alastomine piikkioksineen, jotka lämpimämpi aurinko jälleen olisi koristanut ruusuilla.
Luostarilupaus sitä vastoin oli petos, joka oli salamurhaa lähellä. Lupauksensa hänelle saattoi Kristina unhottaa, mutta lupaustaan Jumalalle…! Olavin päätä huimasi. Kaikki, mitä maan päällä oli jalointa ja puhtainta, oli sulautunut yhteen hänen Kristinansa kuvaan, ja nyt oli se poissa, ja kaikilta tahoilta irvisteli iva häntä kohden.
Hän painoi molemmilla käsillään päätänsä ja väristys puistatti kauttaaltaan hänen väkevää ruumistaan. Oli kuin veri olisi jäätynyt hänen suonissaan. Maa ja taivas hajosivat, hän itse seisoi ypö yksin tyhjiin haihtuvassa avaruudessa ja pieneni pienenemistään, hietajyväseksi, tomuhiukkaseksi, joka huimaavalla vauhdilla kieri tyhjyyteen.
Silloin näyttäytyi kanslerin kookas olento kynnyksellä.
Olavi ei huomannut mitään. Hän istui siinä kankeana ja liikkumattomana loisteettomin silmin. Ukkonen olisi voinut iskeä maahan hänen eteensä eikä hän olisi sitä huomannut. Kansleri silmäili häneen kummissaan ja tiesi tuskin, oliko hänen mentävä eteenpäin vai takaisin, mutta sitte sattui hänen silmänsä paperiin, jota Olavi vielä piti kädessään, ja hän ymmärsi silloin, mitä oli tapahtunut.
Hän meni luo ja tarttui Olavin käteen. Mutta sitä tehdessään vanha mies itsekin vapisi. Näin syvästi ei hän ollut uskonut surun sattuvan tähän lujasieluiseen mieheen, jonka korkein päämäärä kuitenkin sisälsi jotakin, mikä oli paljon ylevämpää kuin oikullinen rakkaus naiseen. Ah, hän ei voinut käsittää, että totinen rakkaus, kaukana siitä, että se veisi miehen voiman ja supistaisi hänen henkensä siivet, paljon enemmin täyttää sielun rikkaudella, joka vastaa kokonaista maailmaa.
Kesti kotvan ennenkuin Olavi palasi tajuihinsa. Kanslerin levoton katse oli ensimäinen mitä hän näki. Vanhus tähysteli lämpimästi ensimäistä palaavan elämän merkkiä nuoren apulaisensa silmissä. Vähitellen pilkahtivat ne sitte ilmiin, yksi toisensa jälkeen palasivat vaikutelmat, joita tämän päivän tapahtumat olivat tuoneet hänen sieluunsa. Harras kiintymys, joka loisti kanslerin kasvoista, vaikutti kuin päivänsäde hallaisena kevätpäivänä.