"Älkää puhuko niin kovia sanoja, mestari Olavi", keskeytti kansleri.
"Ette voi tietää, mikä neitseen päätöksen on aiheuttanut."
"Kovia sanoja!" huudahti Olavi katkerasti. "Seison murskattujen toiveiden haudalla, ja te voitte sanoa minulle: älkää puhuko kovasti siitä, joka vapaasti ja pakottomasti, huomatkaa se, mestari Lauri … ilman pakotusta ja houkutusta on tallannut nämä toiveet kuoliaaksi jalkojensa alle!… Se voi tulla hyväksi jälleen, sanotte … niin, se voi tulla hyväksi, mutta silloin on tämä sydän lakannut sykkimästä…"
"Olavi!" huudahti kansleri nousten penkiltä ja asettuen vastapäätä onnetonta miestä. "Sellaisia sanoja en tahdo kuulla teiltä! Ajatelkaa, että kuinka elämämme vaihdelleekin, niin on kuitenkin yksi, joka on välttämätön, jonka tieltä täytyy kaiken muun väistyä. Se, joka rakastaa isää ja äitiä enemmän kuin minua, ei ole minulle sovelias, sanoo Herra… Ja se, mitä nyt surette, ei näytä, jos on totta mitä paperi edellyttää, jota kuitenkin tahdon aina epäillä, olevan suremisenne arvoinen… Ei, poikani, nouse ja ole vahva!… Katso, että voit täyttää lupauksen, jonka annoit herrallemme kuninkaalle…"
Oli sekä voimaa että rakkautta siinä katseessa, joka nyt kohtasi Olavin katseen. Siinä oli jotakin samasta lämmöstä, joka säteili veljen kasvoilla, kun he äsken erosivat. Ja yhtäkkiä välähti mieleen keskustelu äidin kanssa edellisenä iltana ja se taistelu, jonka hän oli taistellut niiden vaikeuksien johdosta, jotka olivat olleet olemassa ainoastaan hänen mielikuvituksessaan. Nyt olivat ne astuneet esiin todellisuuteen, nyt katsoi hän niitä kasvoista kasvoihin. Nyt oli hetki käsissä, pelätty uhrin hetki.
Oliko hän nääntyvä suruun, jonka hänen rakkautensa oli hänelle aiheuttanut, vai oliko hänen noustava Herran taisteluun ja käytettävä miekkaa kuin mies? Mutta voiko hän sen … eikö hänen voimansa ollut nyt murtunut?
Olavi vuorostaan hypähti pystyyn. Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat ja hirveä levottomuus paloi hänen silmissään. Hän peitti hetkeksi kasvonsa kädellään; hänen rintansa kohoili voimakkaasti ja hänen huulensa värisivät, ikäänkuin niiden välitse olisi pyrkinyt esiin sanoja, joita niiden oli vaikea pidättää.
Kanslerin jalot ja miehekkäät piirteet kuvastivat vilkasta osanottoa, mitä hän tunsi nuorta miestä kohtaan, joka oli niin rikas ja kuitenkin tällä hetkellä niin köyhä, joka oli niin voimakas ja kuitenkin tällä hetkellä vapisi kuin lapsi. Syvään oli rakkaus juurtunut tähän sydämeen; saattoi hyvin nähdä, että se ennen pakahtuisi kuin tämä tunne voitiin sieltä temmata juurineen, ja että tarvittiin suuremmat kuin inhimilliset voimat hillitsemään myrskyäviä aaltoja hänen sisällään. Aivan kuin salaisuuksien tietäjä kuumeisin katsein seuraa upokkaansa kehityskulkua, mistä hän toivoo saavansa kultaa tai elämänvettä, samoin tähysti vanhus nuoreen, taistelunvoimaiseen mieheen, tutkistellen jokaista pienintäkin vivahdusta hänen kasvoillaan, jokaista hänen kätensä pienintäkin liikettä. Se olikin tärkeä silmänräpäys. Tosiaan oli tässäkin kysymys elämänvedestä, jonka esille saaminen riippui siitä, pääsikö Olavi voittajana ankarasta taistelusta.
Mutta se tuli, se voima, jota hän oli niin hartaasti anonut Jumalalta rukouksissaan, se tuli, se selvyys, jota hän oli sellaisella tuskalla ikävöinyt. Elämässä on hetkiä, jolloin ikäänkuin tuntee kaikkien ulkonaisten tukien sortuvan toinen toisensa jälkeen ja jolloin näkee olevansa yksin, jätettynä aivan oman onnensa nojaan avaraan, avaraan maailmaan. Mutta jokaisen tuen sortuessa, jokaisen rajatonta erämaan merta laajentavan aallon keralla versoo sielussa uusi voima, joka korvaa kaikki muut tuet. Se on Jumalan voima, tietoisuus rehellisestä pyrkimyksestä, varmuus rukouksen kuulemisesta.
Abraham seisoi niin ilmielävänä hänen edessään, kohottaen kätensä työntääkseen uhriveitsen poikansa sydämeen, Johanneksen pää virui niin verisenä kuninkaallisen mahtikäskyn hopeamaljassa — ja hänen omat sanansa äidilleen ja lempeän veljen sanat: kalleimpasi tulee sinun uhrata Herralle, muodostivat ikäänkuin kirjotuksen kuviin, jotka hän nyt käsitti täydelleen. Se, mikä tahtoi vallita ja pakottaa hänen sieluaan, suru sydämensä rakastetun menettämisen johdosta, tämä suru täytyi hänen laskea Herran jalkojen juureen ja pukeutua sotisopaan Herran tähden.
Hän otti kätensä otsaltaan ja sanoi lujasti katsoen kansleriin: