"Olen valmis!"
Kyyneleet kimmelsivät kanslerin silmissä, ja hän sulki voittajan syliinsä. Tästä asiasta ei puhuttu enää sanaakaan. Kansleri tunsi miehensä ja tämän tahdon lujuuden. Hänestä tuntui, kuin juuri tässä soturin itsensä voittamisessa piilisi lupaus voitosta tulevassa taistelussa. Se oli kuin eräänlainen vihkiäisjuhla, jossa päivän sankarin haavotetuin käsin täytyi liehuttaa hengen kaksiteräistä miekkaa.
He menivät yhdessä kuninkaan luo, joka herrojensa ympäröimänä oli valmis lähtemään tuomiokapituliin.
Kuningas säpsähti nähdessään Olavin, jonka kalpeissa kasvoissa hän oli näkevinään arkuutta, joka ei soveltunut tulevan taistelun vaatimuksiin, mutta kun häneen sattui Olavin silmien leimahtava katse, oli hän jälleen tyytyväinen ja taivalsi mitään kyselemättä tuomiokapituliin.
Tämän kohtauksen, jonka kuningas oli järjestänyt vanhan ja uuden opin välillä, lähempi kuvaileminen ei kuulu tämän kertomukseen piiriin. Se oli ensimäinen julkisesti käytetty taistelu eri tavoin ajattelevain välillä, ja sitä kävi vanhan kirkon puolesta eräs vanha, sävyisä, mutta oppinsa totuuteen elävästi uskova mies, tohtori Pietari Galle. Keskustelu tai väittely koski niitä tärkeimpiä oppeja, joissa molemmat erosivat toisistaan. "He tarrasivat kiihkeästi kiinni", sanoo eräs aikalainen, mutta Olavi sai voiton, koska hän pyhän raamatun sanoilla todisti väitteensä.
Olavin ryhti, se selvyys ja terävyys, jolla hän puhui oppinsa puolesta, teki kuningas Kustaaseen syvän vaikutuksen ja vahvisti yhä enemmän hänen uskoaan uuden etevämmyydestä vanhan rinnalla. Kansleri, joka lähemmin tunsi, millaisessa mielentilassa oli tämä mies, jonka kieli puhui totuuden sanoja niin elävällä voimalla, niin tulisella luottamuksella, hän oli viehättynyt ja ihastunut.
"Kiitos teille, mestari Olavi!" sanoi kuningas, kun toimitus oli loppunut ja tuomiokapitulin herrojen synkät kasvot riittävästi osottivat, kuinka syvästi heidän mieleensä koski nähdessään, että heidän taistelijansa oli osotettu olevan väärässä ja hänet voitettu. "Kiitos teille, olen suureksi mielenylennyksekseni kuunnellut teitä ja toivon sen päivän pian tulevan, jolloin jokainen Ruotsin maassa kiittää teitä sydämestään astumisestanne totisen Jumalan palvelukseen!"
Kansleri tarttui lämpimästi Olavin käteen ja puristi sitä, mutta ei virkkanut mitään. Olavi ymmärsi hänen äänettömyytensä ja oli sydämestään siitä kiitollinen. Mutta päästyään ulos salista, jossa niin monet kasvot seurasivat häntä, muutamat vihan ja katkeruuden ilme silmissään, toiset ihaillen, silloin levisi hymy hänen huulilleen, hymy, joka oli niin täynnä surumielisyyttä, että joka hänet näki, kysyi ihmetellen, oliko tämä sama luja soturi, joka kuninkaan ja valtioneuvoston läsnäollessa oli taittanut peitsensä ja saanut voiton.
Hänen kulkunsa kävi tuomiokirkon ohitse, ja hän meni sisään korkeain majesteetillisten holvien alle. Oli jo iltapuoli päivästä, ja kirkossa oli hämärää, mutta perällä kuorissa paloi tuli. Olavi meni perälle pääalttarille ja siellä lankesi hän polvilleen rukoilemaan.
Kun hän nousi ylös, seisoi veli ristissäkäsin hänen rinnallaan.