"Sinun sydämesi on surua täynnä, Olavi", sanoi hän. "Tiedän sen, sillä olen puhutellut Lauri-kansleria… Mutta ole huoletta, veli, äläkä masennu, aurinko voi paistaa keskipäivällä samana päivänä, joka nousee sumussa…"
"Hauta, veli, ei anna takaisin saalistaan!" keskeytti Olavi liikkeellä, jota hän tuskin saattoi vastustaa.
"Mitä tarkotat?" kysyi Lauri. "Voittamasi voiton jälkeen ei luostari enää kauvan liene hauta kenellekään!"
"Ei, luostarimuurit voivat kyllä kukistua ja hän päästä vapaaksi … mutta sano minulle, merkitseekö se tässä mitään enempää? Voiko hän siltä astua eteeni sellaisena kuin oli erotessamme, voiko hän uudistaa lupauksensa ja saada minut jälleen uskomaan sydämensä puhtauteen ja lujaan luottamukseensa Jumalan armoon? Näetkös, veli, hän on vapaasta tahdostaan mennyt luostariin… Oi, jospa se olisi tapahtunut pakosta, mitä olisi silloin suremista…? Ei, hänen vapaan tahtonsa päätös, se on haudannut toivoni ja lukinnut haudan… Kuitenkin toivon, että Herran avulla rauha on palaava sydämeeni ja että voin vielä vaikuttaa hänen palveluksessaan."
"Jumala antakoon siihen siunauksensa!" lisäsi Lauri.
He kulkivat verkkaisin askelin pilarien välitse ja poistuivat kirkosta.
Seuraavana päivänä oli Olavi jälleen Tukholmassa.
12.
SOITTONIEKKA.
Joulupäivät menivät. Oli kolmas joulupäivä ja iltamessun päätyttyä virtaili kirkkokansa parhaallaan ulos Suurkirkosta. Pimeys oli jo levinnyt pääkaupungin ahtaille kaduille, ja lähinnä kirkkoa sai miltei kyynäskolkkasin tunkeutua eteenpäin. Mestari Olavi oli pitänyt yhden parhaimmista saarnoistaan, ja hän oli nyt tullut niin rakkaaksi Tukholman asukkaille, ettei kukaan tahtonut jättää häntä kuulematta. Siinä mielentilassa, jossa hän edelleen oli, levisikin koko hänen olentonsa ylitse niin syvän ja liikuttavan vakavuuden sävy, että kaikki, jotka häntä kuulivat, valtasi ihmeellisellä tavalla yksistään hänen äänensä kaiku ja hänen suurten silmiensä liekki. Sellaista saarnaajaa ei oltu koskaan kuultu eikä nähty, ja pitkään sai odottaa hänen vertaistaan.
Hänen kookas olentonsa solui hiljalleen eteenpäin läpi ihmisjoukon, joka kunnioittavasti avasi tien hänelle ja hänen äidilleen, jota hän talutti käsivarresta. He kulkivat vinoon torin ylitse Köpmankatua kohden, päästäkseen Själagårdkadulle.