"Älkää minulta kyselkö, älkää kyselkö, olen viettänyt syntistä elämää; juomarit ja rentut ovat olleet jokapäiväisenä seuranani. Vaikkei mikään rikos tahraa nimeäni, niin olen kuitenkin liian saastainen astuakseni tyttäreni kynnyksen ylitse… Ei, ei, … minun täytyy loitolta iloita teidän onnestanne, samoin kuin ihminen maan yössä näkee mittaamattomaan etäisyyteen sytytettävän valot taivaallisen isämme luo. Ja sitte voi koivu lahota liejuunsa, missä hän seisoo rannalla, sitte paiskatkoon myrsky maahan vanhan kuusen … kukkani ei enää tarvitse mitään suojaa minulta, miesparalta. Ja hyvästi nyt."
Ukko painoi takkinsa hihan silmilleen ja jäi hetkeksi seisomaan, kuului siltä kuin hän olisi nyyhkyttänyt. Olavi tiesi tuskin, mitä hänen piti sanoa. Muta miehen menettelyyn sisältyi kuitenkin uhrausta, rakkautta, niin korkeaa ja jaloa, että se aivan varmaan korkeimman tuomarin edessä pyyhki pois kaiken, mitä hän itse sanoi liaksi ja synniksi. Sellainen menettely vaati ihailua ja kunnioitusta, mikä hänet sitte lieneekin tässä suhteessa saanut vaikenemaan.
"Saanko teidän lupauksenne?" kysyi mies vielä kerran.
"Saatte!" vastasi Olavi. "Mutta, rakas ukko, minun ja Kristinan luona on teillä kuitenkin koti."
"Ei, sanon minä", keskeytti ukko lujasti, vaikka hänen koko ruumiinsa vapisi. "Ei … ja hyvästi nyt!"
"Hyvästi", vastasi Olavi. "Emmekö sitte enää saa nähdä toisiamme?"
"En voi vastata teille mitään … yksi asia voi tapahtua…"
"Ja se olisi?"
"Että minun täytyisi puhua pelastaakseni tyttäreni…"
"Ja silloin?"