"Lupaatte niin auliisti, mestari Olavi … pyydän kuitenkin jotakin samalla niin helppoa ja vaikeaa. Älkää kenellekään sanoko, mitä olen teille sanonut tänä iltana, ei kenellekään, kuuletteko … pyydän sitä teidän itsenne tähden yhtä paljon kuin Kristinankin."
"Kuka olette sitte, ukko… Kristina, kukka, joka on teille niin rakas… Missä suhteessa olette häneen? Mutta, ymmärränhän sen … niin se on, se ei voi olla toisin. Te olette…"
Ukko katsoi levottomasti, melkein arasti Olaviin.
"Olette Kristinani isä!"
"Vaiti, vaiti, nuori mies!" puuskahti ukko ja ojensi kätensä Olavin suuta kohden. "Vaiti Jumalan nimessä, älkää sanoko enää koskaan sitä sanaa, niin että kukaan inhimillinen olento kuulee sen…"
"Mutta miksi, rakas … miksi verhoudutte tähän salaperäisyyteen?
Liittyykö joku rikos nimeenne?"
"Rikos? Sanotteko … rikos? Ei, mestari Olavi … olen kyllä köyhä, syntinen ihminen, mutta mitään rikosta, josta ihmiset voisivat minut tuomita … ei."
"Kummallinen mies … ja kuitenkin…?"
"Kuitenkin täytyy teidän luvata minulle, ettette kenellekään, kuuletteko, ette kenellekään ilmaise, mitä nyt olen teille ilmaissut. Te voitte, vaivuttamatta katsettanne maahan ihmisten edessä, viedä Kristina Pietarintyttären morsiustuoliin, ja te voitte uskoa, että minun rukoukseni nousevat yhtä hartaina Herran luo teidän puolestanne, vaikken koskaan saa kuulla hänen nimittävän minua isäkseen…"
"Ei siis hänkään, tyttärenne, saa…"