"Olette nuori, mestari Olavi", hymyili ukko. "Ettekö tiedä, että ilo voi tappaa yhtä hyvin kuin surukin, mutta paljon nopeammin? Ei, tässä jos missään on meidän meneteltävä varovasti. Aavistetun surun voi ilmottaa yhtäkkiä ilman vahinkoa, mutta ei odottamatonta iloa. Ja hän on hyvissä käsissä…"
"Kenen luo olette sitte hänet jättänyt?… Minun tietääkseni ei hän tunne ketään koko suuressa kaupungissa. Katsokaa, ettette lopuksi vie häntä samaan sudenkitaan, josta luulette hänet pelastaneenne!"
"Hän on rouva Kristina Gyllenstjernan, herra Stenin lesken luona!"
"Rouva Kristinan luona … kummastutatte minua enemmän kuin voin sanoa!"
"Rouva Kristina on täällä ollakseen läsnä häissä, jotka kuningas pitää sisarelleen ja saksalaiselle kreiville, sen sanoivat minulle Hörningsholmassa, mutta kuinka Kristina, teidän Kristinanne, oli tullut sinne, sitä ei tiennyt kukaan, eikä kukaan ollut nähnyt häntä siellä, ennenkuin rouva Kristina toi hänet mukanaan palatessaan Stegeborgista. Sen kai voi hän itse parhaiten selittää, jos Herra suo hänen jäädä henkiin."
"Minun täytyy kuitenkin puhutella rouva Kristinaa…"
"Niin, teidän täytyy, mestari Olavi, mutta nyt on jo iltamyöhä, ja jos tahdotte noudattaa neuvoani, niin odottakaa huomiseen, kahdestakin syystä, ensiksikin, koska rouva Kristinaa tarvitaan neitsyen luona, jonka olen jättänyt hänen hoitoonsa, ja toiseksi, koska…"
"Koska…? Sanokaa pois!"
"Koska minulla on jotakin pyydettävää teiltä."
"Kaiken mitä minä voin antaa, tulette saamaan."