"Hän ei ole koskaan astunut jalkaansa luostariin… Hän oli matkalla sinne ylen suruissaan teidän kuolemastanne, josta kirjotettiin väärennettyjä kirjeitä rouva Kristina Gyllenstjernalle…"
"Minun kuolemastani!" huudahti Olavi. "Minun kuolemastani… Ja mistä tiedätte tämän kaiken?"
"Tyyntykää, mestari Olavi, voin kaiken selittää teille… Epätoivoissani, kun en enää nähnyt neitsyttä äitinne luona, sain ajatuksen, jonka laupias Jumala lähetti minulle, ja minä kulin päivät ja yöt ympäri harmaaveljesluostaria, olinpa monta kertaa siellä sisälläkin kaapuun käärittynä kuten muutkin, ja minä seisoin aivan munkkien vieressä, kun he lauloivat minulle sielumessuja kovan sukulaiseni testamentin määräyksen mukaan. Vihdoin sain ne tiedot, joita odotin. Eräänä yönä … makasin kivien välissä rannalla ja minulla oli munkkikaapu ylläni, silloin oli pimeä yö kuun alussa … silloin näin kaksi miestä, jotka hyvin tunsin. He olivat eräs kuninkaan hovipalvelija ja sotapäällikkö, Pietari Grym, ja Vesteråsin mustaveljespriori Robert, ja he menivät luostariin. Hiivin heidän perästään … rakkauteni ja levottomuuteni antoivat minulle rohkeutta, ja minä seurasin heitä varjossa. Heillä oli pitkä neuvottelu harmaaveljesten ministerin kanssa… Minä seisoin oven ulkopuolella, en nähnyt mitään, mutta kuulin yhtä ja toista, muun muassa teidän nimenne ja Kristinan, ja siinä oli minulle kylliksi syytä olla päästämättä lankaa käsistäni. Kun sitte salainen neuvottelu oli lopussa ja ovi avattiin … seisoin kyyristyneenä syvimpään varjoon muutaman muurin ulkoneman suojaan … kuulin Pietari Grymin sanovan: 'Luottakaa minuun, minä kyllä toimitan kaiken tolalleen, neitsyen luostariin ja Gert Bryninghin piispansa luo!'… Ja sitte he menivät. Siitä hetkestä lähtien en päästänyt sotapäällikköä näkyvistäni, ja kun hän lähti Tukholmasta, läksin minäkin, ja kun hän saapui Hörningsholmaan, olin siellä minäkin. Ne muutamat kolikot, jotka olen voinut koota soitollani pitkien, pitkien vuosien kuluessa — mutta se ei kuulu tähän … ne auttoivat minua matkustamaan yhtä nopeasti kuin lohikäärme saaliinsa luo…"
Olavi kiintyi yhä enemmän ukon puheeseen, mitä lähemmäksi tämä tuli uskaliaan matkansa onnellista loppua ja mitä selvemmäksi hänelle kävi, että Kristinan oli täytynyt joutua mitä mustimman petoksen uhriksi. Räikein värein kuvaili ukko, mitä oli tapahtunut Hörningsholmassa.
"Kuitenkin oli hän minulle rakkaampi kuin te, mestari Olavi, ja minä vaelsin sokeudessa, ja minä luulin, kuten kyllä oikein olikin, että he tahtoivat sulkea hänet luostariin, mutta minä luulin, että he tahtoivat tehdä sen hänen rakkautensa tähden teihin, ja sentähden tahdoin surmata tämän rakkauden ja sanoin hänelle, minäkin, että te olitte lähtenyt tästä maailmasta, mestari Olavi… Hän vaipui silmänräpäyksessä lattiaan; luulin, että henki lähtisi heti, mutta minusta oli sekin parempi, tämä tuska, kuin joutua elävältä haudatuksi… Ah, minä tulin pian vakuutetuksi erehdyksestäni. Ja sitte kun itse pääsin varmuuteen, että hänen vihollisensa olivat käyttäneet samaa keinoa saadakseen hänet luostariin, olin vähällä joutua epätoivoon."
"Kristina parka!" äännähti Olavi hyvin hiljaa itsekseen, kun ukko hetkeksi vaikeni.
"Mutta erehdykseni teki voimani kaksinkertaisiksi", jatkoi vanhus. "Se terotti myös älyni, ja minä onnistuin saamaan neitsyen vahingoittumatonna takaisin… Se oli mestarinäyte, kun sain hänet pois vanhan Gert Bryninghin käsistä Linköpingistä … mutta Herra oli apunani ja löi harmaahapsisen tekopyhän sairaudella, ja kun esiin ajoi reki, jonka piti viedä Kristina loppumatkan Linköpingiin, olin minäkin mailla ja huusin ajajalle uskotellen, että hänen herransa tahtoi häntä puhutella. Samassa kun hän katosi sisälle Gert Bryninghin ovesta, hyppäsin minä rekeen ja niin sitä lähdettiin… Meitä on ajettu takaa, kuten hyvin voitte käsittää, mutta minä ehdin päästä riittävästi edelle."
"Ja Kristina…" huudahti Olavi.
"Hän eli elämäänsä itsekseen, hän ei tiennyt, mihin matka piti ja hän on kuolemansairas sydämeltään…"
"Missä hän on, ukko, missä?… En tahdo, että hän on enää silmänräpäystäkään epätietoisuudessa!"