Soitto vaikeni. Vanhuksen katse painui ilmeettömänä lattiaan, ja hänen kätensä riippuivat velttoina sivuilla. Olavi seisoi vaiti ja katsoi vain katsomistaan. Häneen olivat niin ihmeellisesti sattuneet miehen sanat, jotka ilmaisivat niin paljo ja kuitenkin peittivät kaiken, asettivat hänen sydämensä tarinan ikäänkuin maailmaan, joka odotti pääsevänsä näkyviin täydessä päivänvalossa, kuutamon harsojen väistyttyä syrjään ja auringon noustua vuoren takaa.
Ja tämä mies, joka yhtä paljo koko esiintymisellään kuin omituisella esitystavallaankin niin huomaamatta oli vienyt kuulijansa yön synkimmästä varjosta, ei täyteen päivänvaloon, vaan aamun sarastukseen, — kuka oli hän ja mistä oli hän saanut ihmeellisen taitonsa levittää autuutta huokailevaan sydämeen, ei rajusti ja hätäisesti, vaan varovasti ja hiljaa, aivan kuin aamurusko lintujen livertäessä levittää kultaisen kajastuksensa lehtojen ylitse?
Olavi meni miehen luo ja tarttui hänen käteensä, veti hänet huoneen perälle ja katsoi lempeästi hänen vanhoihin, ryppyisiin kasvoihinsa.
"Jos ymmärrän teidät oikein", sanoi hän, ja hänen äänensä vapisi liikutuksesta, "niin olemme toisiamme sangen lähellä, vanha mies, ja kärsimys on meidät tehnyt läheisiksi sukulaisiksi. Olette koskettanut sydämessäni kieltä, jota en tahdo enempää kuulla, mutta teillä on oikeus siihen … minä voin lohduttaa teitäkin."
"Uskotteko sitte minua?" kysyi ukko hymyillen lapsenhymyään.
"Kyllä, sikäli kuin olen ymmärtänyt satunne ajatusta."
"Hän odottaa teitä, mestari Olavi!"
"Hän … Kristina … luostarineitsyt?"
"Kristina ei ole mikään luostarineitsyt … minä olen pelastanut hänet sieltä."
"Ei … ukko, siinä eroavat tiemme … vaikkapa enkeli astuisi alas ja toisi hänet pois luostarista, ei hän koskaan saavuttaisi jälleen rakkauttani, jonka hän on hylännyt."