"Minä … minä vetänyt teitä nenästä?" kysyi soittoniekka vilpittömästi kummissaan.
"Uudestakastajat alkoivat väkivaltaisuutensa samana päivänä."
"Siinä olette oikeassa, mestari Olavi, mutta siinä asiassa oli minut itseni viety harhaan, ja vasta iltapäivällä samana päivänä päätettiin, että niin oli tapahtuva… Etsin teitä, ilmottaakseni teille siitä, mutta teitä ei löytynyt mistään. Siinä asiassa, josta nyt tahdon puhua kanssanne, en kuitenkaan tahdo teitä vetää nenästä."
"Ette kuitenkaan näytä paljo olevan valon perillä, ukko", sanoi Olavi eikä voinut olla hymyilemättä, kun hän kuuli sen varman ja totisen äänensävyn, jolla mies puhui, samalla kuin yksinkertaisuus niin selvästi kuvastui hänen kasvoillaan, että lämmin katse, joka juuri säteili hänen silmistään, tuskin voi vähentää sen vaikutusta.
"Siltä voi tuntua, herra", jatkoi mies, loukkaantumatta ilmaistusta epäilyksestä. "Ja kuitenkin on se päivä tuleva, jolloin ajattelette kiitollisin mielin typerää soittoniekka raukkaa. Nyt olen tullut teitä lohduttamaan."
"Minua lohduttamaan…? Ja miksi, rakas ukko, lohduttaisitte minua?
Kuinka tiedätte, että tarvitsen lohdutusta?"
Miehen katse muuttui ihmeelliseksi. Siitä loisti niin sydämellistä hyväntahtoisuutta, siinä paloi niin lämmintä rakkautta, mutta samalla siinä oli jotakin niin sumuista kuin pilvien peittäessä taivaan ja auringon valon ainoastaan silloin tällöin päästessä niiden lomitse pilkahtamaan. Hän alkoi hiljaa näppäillä viuluaan. Nahkakotelo ja hänen kulunut lakkinsa olivat hänen jaloissaan, ja tätä kaikkea valaisi lepatteleva, väräjävä loimu riittyvästä takkavalkeasta. Mutta sävel sulautui niin sulosointuisasti säveleeseen, kuten kukka kukkaan neitosen kädessä, kun hän sitoo hääseppelettään, ja tämän säveltenhon keskeltä kuului ukon ääni, kehottavana, valittavana, lempeänä ja vakavana.
"Minulla oli kerran kaksi kukkaa", sanoi hän, "ja päivänpaiste ja ilo asui heidän ympärillään, ja minä olin niin rikas, niin onnellinen, etten olisi tahtonut vaihtaa onneani kenenkään kanssa. Mutta tulivat sitte pahat tuulet, tulivat pahat silmät, ja kukkani otettiin minulta pois ja pantiin hoidettaviksi vieraihin käsiin… Seurasin niitä kuitenkin loitompaa, kuten koivu taivuttaa latvansa puron ylitse suojatakseen kukkaa toisella rannalla polttavalta auringolta, tai kuten korkea kuusi asettaa rintansa kylmää pohjatuulta vatsaan, piilottaakseen taaksensa sen, mikä on hänelle rakasta ja kallista, mutta joka ei koskaan häntä ajattele lainkaan… Niin seurasin kukkiani, levotonna, huolta täynnä, valvoen ja rukoillen… Nyt on toinen kukkani kuollut, toinen taitettiin samana päivänä, ja sinä, juuri sinä kiinnitit sen sydämellesi, Olavi… Minä hymyilin ja itkin vuoronperään; ajattelin, että kukkani viihtyisi sydämelläsi ja saisi itse ja antaisi sinulle ilon ja autuuden levätessään rintaasi vasten…"
"Lakkaa, lakkaa, vanha miesparka … ymmärrän sinut", keskeytti Olavi, mutta vanhus vain katsoi häneen, vaikeni tuokioksi ja sitte jatkoi jälleen:
"Kukka, joka minulle oli niin rakas, ainoa, joka minulla enää oli jälellä maailmassa, hän, joka sinullekin oli rakas, Olavi … näin, kuinka hänet varastettiin sydämeltäsi, kuinka hänet temmattiin pois tallattavaksi jalkojen alle, kuolemaan vitkallisen kuoleman … haudassa. Nyt oli hän vieraissa, tylyissä käsissä, yksin eksyneenä… Tempauduin irti mutaiselta rannaltani, jossa olin imeytynyt maahan, niin että tuskin voin liikahtaa … tempauduin irti … ja hän elää … ja hän on jälleen sirottava Edenin sulotuoksuja sydämeesi … ja minä saan jälleen vaipua yöhöni…"