"Teillä on tärkeitä sanomia, sanotte", jatkoi hansikkaantekijä. "Niin, jos voitte lievittää sen kunnon miehen huolia, niin Jumala siunatkoon sisälle- ja uloskäymisenne… Tiedän kyllä, kuka on tuleva iloisemmaksi kuin minä, ja se on äiti, vanha vaimo Kristina. Hän suree, hänkin, niin syvästi, että aina väliin, kun menen hänen luoksensa, olen tavannut hänet kyynelissään. Se on surutalo, on totisesti!"
"Surun jälkeen tulee toisinaan ilo, mestari!" sanoi ukko jatkaen portaita kulkuaan yläkerrokseen. Juuri kun portti kuuluttiin sulettavan alhaalla, tarttui hän ylhäällä erään oven ripaan.
Hän väänsi avainta ja astui sisään. Se oli mestari Olavin huone, ja hän istui itse perällä ikkunan luona, väräjävän ja puoleksi riittyneen takkavalkean valossa. Hän istui nojaten päätään käsiinsä ja selin oveen, jonka avaamista hän ei kuullut. Eikä hän kuullut sitäkään, kuinka ukko kaapaisi jalallaan lattiaa samalla nöyrästi kumartaen.
Vanhus nyökkäsi rikkiviisaasti päätänsä ja veti varovasti nahkakotelosta kainalostaan viulunsa, jonka hän hiljaa viritti ja alkoi sitte soittaa, mutta niin keveällä kädellä, että sävelet liitelivät soittimesta kuin huokaukset.
Olavi nousi ja kääntyi sekä viittasi kädellään soittoniekalle, että hän jatkaisi. Tämä otti viulun leukansa alta ja vilkui lapsellisesti hymyillen Olaviin.
"Te tunnette nämä viulun sävelet, mestari Olavi", sanoi hän. "Tiesin hyvin, että viulu puhuu kieltä, jota ymmärrätte paremmin kuin minun sanojani."
"En tiedä, olenko kuullut niitä ennen, ukko", vastasi Olavi. "Mutta soitto on minulle rakasta, ja nyt olivat sävelet minulle tervetulleemmat kuin konsanaan … jatkakaa siis, jos teitä haluttaa, kentiesi voimme sitte paremmin puhua!"
"Ette näytä tuntevan minua, mestari Olavi?" tuumi mies kysyen. "Näimme kuitenkin toisemme tärkeänä hetkenä elämässämme, ja silloin soitin samaa säveltä kuin nyt, vaikkakin silloin istuin urkujen ääressä kaupungin kirkossa, nähkääs, osaan vähän kutakin, raukka… Ettekö muista sitä…? Pyhän Yrjänän kuvan luona alttarin edessä, samana sunnuntaina kuin…"
Olavi meni puhujan luo ja katseli lähemmin hänen velttoja kasvonpiirteitään, ja hän tunsi pian omituisen miehen, joka mainittuna päivänä oli näyttänyt niin liikutetulta kirkossa, ja keskustelu ukon kanssa tuli sitä selvemmäksi hänen muistossaan, mitä kauvemmin hän tätä katseli.
"Muistan teidät tarkoin", sanoi hän. "Mutta yhtä murheelliselta kuin silloin näytitte, yhtä tyytyväiseltä näytätte nyt … ette taida nyt tulla luokseni etsimään lohdutusta… Yksi seikka kummastuttaa minua kuitenkin, tarkotan, että viime kerran tavatessamme veditte minua nenästä."