"Ei, ei, ei kelpaa, luvallanne, ankara rouva", vastasi ukko vilkkaasti. "Kun ilkiöt ovat pelanneet sellaista peliä neitsyen kanssa, niin eivät he ole säästäneet mestari Olaviakaan, ja jos tunnen hänet oikein, niin on tieto Kristinan luostarilupauksesta koskenut häneen kovemmin kuin jos olisivat sanoneet hänen kuolleen. Ja nähkääs, jos he nyt ovat saattaneet tämän hänen tietoonsa, niin täytyy meidän aivan hiljakseen avata hänellekin ovi totuuteen. Luulen voivani tehdä sen. Tehkää te samoin neitsyelle tuolla sisällä, olen jo alottanut, te voitte jatkaa siitä, mihin olen lopettanut."
Seurasi hetken hiljaisuus, jonka jälkeen rouva Kristina virkkoi:
"Olen tehnyt sinulle hyvin väärin, ukko, mutta sitä ei sinun pidä lukea minulle viaksi, sillä ulkonaiset seikat todistavat näennäisesti sinua vastaan. Olet kuitenkin tässä asiassa toiminut kuten kelpo mies, enkä voi käsittää muuta kuin että neuvosi on paras sekä mestari Olaviin että Kristinaan nähden. Tahtoisin kysyä, mikä on määrännyt menettelytapasi, mutta se on oma asiasi … kiiruhda sentähden mestari Olavin luo, minä tahdon tehdä parastani mitä Kristinaan tulee."
"Ymmärrättehän myös, ankara rouva", vastasi mies, "että voin tarvita jonkun verran aikaa tehtävääni. Voi hyvin tapahtua, etten saa mestari Olavia järkiinsä vielä tänään! Hänen häissään voitte kentiesi lopuksi saada tietää kaiken."
Näin sanottuaan läksi ukko, ja rouva Kristina riensi sairaan luo. Vanha uskottu palvelija siveli partaansa eikä voinut selvitä kummastuksestaan.
Sillä välin kulki vanha ukko eteenpäin pimeitä katuja. Reen luona, joka vielä oli alhaalla paikoillaan, hän pysähtyi hetkeksi ja etsi jotakin, jonka hän huolellisesti pisti kainaloonsa, jonka jälkeen hän poistui, pyydettyään rouva Kristinan palvelijoita ottamaan hevosen huostaansa. Tukholman kadut olivat pimeät, kaikkien talojen ikkunaluukut olivat suljetut ja kaikki ovet teljetyt, kuten oli ainakin suuremmissa kaupungeissa tapana tähän aikaan, jolloin joka talo oli kuin oma erityinen linnotuksensa, kuvaten ajan luonnetta siinä, että kukin erottautui muista ja luotti ensi kädessä omaan itseensä. Viime vuosien levottomuus, ensin sota kuningas Kristiania vastaan, Kristina Gyllenstjernan puolustaessa Tukholmaa, sitte piiritysvuodet vapaussodan aikana, kun Kustaa Vaasalla valtionhoitajana oli leirinsä kaupungin edustalla, ja erittäinkin uudestakastajain väkivaltaiset metelit viime aikoina, — kaikki tämä oli tehnyt Tukholman asukkaat varovammiksi ja valppaammiksi kuin koskaan ennen.
Ukko kulki hoippuvin askelin kautta katujen ja kujien, joilla enimmäkseen ei näkynyt ainoaakaan ihmistä, ja pysähtyi vihdoin sen talon eteen, missä kaupungin kirjuri, mestari Olavi asui. Ilmeisesti tunsi hän hyvin tämän talon, sillä hän kulki kivisiä katuportaita ylös niin varmasti kuin olisi itse asunut täällä. Hän tarttui raskaaseen portinkolkuttimeen ja löi sillä parisen kertaa lujaan tammioveen, jotta koko katu kajahteli. Sisäpuolelta kuului askeleita, ja miehen ääni kysyi: "Kuka siellä pyrkii sisään."
"Sanomia mestari Olaville!" vastasi ukko. "Vieläpä tärkeitä sanomia. Luulen, että hän on kotona tällä havaa?" lisäsi hän ikäänkuin itsekseen, samalla kuin salpa vedettiin sisäpuolelta ja ovi avattiin.
"On", vastasi mies, hansikkaantekijä, jolla oli työhuoneensa vasemmalla aivan portin vieressä, "kyllä, mestari Olavi on kotona. Herraparka, hän näyttää niin surulliselta oltuaan Upsalassa kuninkaan ja tuomiokapitulin edessä, että tekee kipeää aivan luita ja ytimiä myöten; ei koskaan enää näe hymyä hänen huulillaan… Kentiesi hän suree talonpoikia, joiden pitäisi marssia jälleen Tukholmaa vastaan, kuten sanotaan, tekemään loppua kuningas Kustaan hallituksesta ja kaikista kerettiläisistä. Mutta siihen hän on syytön, ja me porvarit kyllä osaamme puolustaa kaupunkiamme ja kuningas Kustaata myös!"
Puhelias ja hyväntahtoinen hansikkaantekijä oli tarttunut puhuessaan ukon kaulukseen ja molemmat seisoivat paikoillaan avonaisella portilla. Ukko puhui aivan vähän, mutta hän ei näyttänyt pitävän kiirettä, joko siksi, että hän tarvitsi aikaa kootakseen ajatuksiaan — ja hän oli tottunut sulkeutumaan itseensä, puhuttelipa häntä kuka tahansa, jollei puhe koskenut häntä lähemmin — tai siksi, että miehen sanat koskivat jotakin, joka lepäsi hänen sydämellään.