Rouva Kristina kääntyi pois. Mutta hänen kasvonsa eivät ilmaisseet suuttumusta eivätkä vastenmielisyyttä, vaan pikemmin surkuttelua. Hän katsoi ilmeisesti miehen menettäneen järkensä.
"Ette usko minua, mutta luulen kyllä piankin voivani todistaa sanani. Kaikki, mikä on aiheuttanut tämän onnettoman retken Vadstenaan, on pelkkää katalaa viekkautta, valhetta ja petosta. Luulen sen kyllä näyttäytyvän todeksi, kunhan saan mestari Olavin käsiini. Mutta totuus voi terveyden palauttamisen sijaan täydentää onnettomuuden, jos se tulee liian äkkiä, ja sentähden pyydän teitä jatkamaan työtäni ja vähitellen valmistamaan neitsyen mieltä totuuteen. Sen te voitte käsittää paremmin kuin minä lausua."
Kristina rouva oli muutaman tuokion ajatellut otattaa miehen kiinni ja pitää häntä säilössä, koska hän mielettömyydellään voi saada aikaan paljo hämminkiä ja häiritsevästi sekaantua yhden tai toisen elämään. Tätä aietta oli edelleen vahvistanut ajatus, että neitsyttä ajettiin takaa, ja Kristina rouva oli tuuminut jättää sekä tytön että naisryöstäjän takaa-ajajille, edellisen suorittamaan pyhää tehtäväänsä luostarissa, jälkimäisen oikeuden edessä vastaamaan teostaan. Mutta ukon viimeinen lausunto sai hänet hillitsemään itseään ja ainakin odottamaan varmempia tietoja mestari Olavista.
Äkkiä heräsi hänen mielessään ajatus, että hän helposti voi saada tietää, elikö mestari Olavi todellakin vai eikö, ja siten heti paikalla todistaa ukon jutut perättömiksi ja jos hänen havaittiin kulkevan valheen kengillä, saada syyn hänen vangitsemiseensa ja jättämiseensä viranomaisille. Hän kutsui vanhan uskotun palvelijan, joka pian seisoi hänen edessään ja katseli pitkään eriskummaista ukkoa, jonka silmissä pian alkoi palaa omituinen, haaveellinen tuli, typerähkön hymyn väreillessä hänen huulillaan.
"Milloin mestari Olavi kuoli?" kysyi rouva Kristina palvelijaltaan.
"Mestari Olavi … milloinko hän kuoli?" vastasi tämä katsoen soimaavasti ukkoon. "Enkö jo sitä arvannut, armollinen rouva, näihin katukulkureihin ei ole koskaan uskomista, ja tämä on pahimpia niistä. Tunnen hänet hyvin, oluttupa on hänen kotinsa aamusta iltaan, ja usein on katuoja hänen vuoteensa. Ja sinä rohkenet tulla moisine valheinesi rouva Kristinan, herra Sten Sturen lesken luo, Jumala hänen sieluaan armahtakoon!"
Näin purki palvelija suuttumuksensa soittoniekalle, joka seisoi lapsen hymy huulillaan, vaikkakin kalpeat, pöhöttyneet kasvot tosin olivat omansa todistamaan että moitteissa oli perää. Sitte kääntyi palvelija emäntäänsä.
"Mestari Olavi ei ole kuollut, ankara rouva!" sanoi hän. "Hän saarnasi tänään Suurkirkossa, ja luulen, että koko kaupunki on tunkeutunut kirkkoon saadakseen kuulla häntä. Hän on näinä päivinä ollut kuninkaan luona Upsalassa ja itse tuomiokapitulin edessä, kuten sanotaan, todistanut oppinsa totuuden sellaisella tavalla, että kaniikit kuuluvat kalvenneen sen kuullessaan."
Kaikki selvisi nyt rouva Kristinalle. Petos oli tekeillä, ja soittoniekka, tuo lapsellisesti hymyilevä ja väliin tylsästi tuijottava juoppo, hän oli päässyt petoksen jälille ja näytti Jumalan avulla voivan viedä onnelliseen loppuun sen, mikä oli aiottu onnettomuudeksi. Palvelijansa suureksi kummastukseksi kiinnitti hän hartaan myötätuntoisen katseen ukkoon ja sanoi ikäänkuin neuvoa kysyen:
"Sitte lähetämme sanan mestari Olaville ja saamme asian pian selvälle tolalle."