"Olette kuitenkin vieras hänelle, jalo rouva", vastasi Olavi.
"Älkää sanoko niin, mestari Olavi, mielestäni hädän hetkenä samoin kuin kuolemankin olemme kaikki yhtäläisiä. Eikä hän olekaan minulle vieras, olen luvannut hänelle suojelustani ja sen on hän saava, ja jos Herra lahjottaa hänet jälleen elämälle ja teille, niin tahdon olla hänelle äidin sijaisena hänen hääpäivänään."
Olavi lähti. Portilla oli hän näkevinään vilahduksen miehestä, joka kävi hänen luonansa edellisenä päivänä, ja hän kiiruhti askeliaan tavottaakseen hänet. Mutta olento pyörähti syrjään lähimmässä kadunkulmassa, ja kun Olavi ehti sinne, näki hän vain ryysyisen takin liepeen katoavan vanhan talon ovesta.
Sitte kului päivä päivän perästä, ja Kristinan sairaus paheni pahenemistaan. Kuningas palasi Upsalasta valtioneuvoston keralla, joiden joukossa oli kanslerikin, ja mestari Olavin aika joutui sen johdosta sangen täpärälle, sillä kuningas ja kansleri turvautuivat häneen kaikissa tärkeämmissä kysymyksissä. Tärkein kaikista oli yksi, jonka teräväsilmäinen kansleri oli jo aikoja nähnyt edeltäpäin, nimittäin kysymys raamatun ruotsalaisen käännöksen toimittamisesta. Kansleri oli jo kauvan kääntänyt Uutta Testamenttia, mutta nyt otti hän Olavin apulaisekseen.
"Teidän uuden opin puolustuksenne Upsalassa, mestari Olavi", sanoi hän, "oli muurinsärkijä, joka osotti, kuinka rappeutunut vanha rakennus on, ja tiedän, että ylhäisin vastustajamme, Linköpingin piispa Hannu, on mitä syvimmästi suutuksissaan archielectukseen, kun tämä salli tämän taistelun tapahtua. Sillä pelkkä taistelukin oli jo voitto meille … se vei jo ratkaistun asian uuden tutkimuksen alalle… Raamattu tässä, se vallottaa vanhan linnotuksen myrskynpuuskana! Tiedän, että hänen armonsa kuningas aikoo kehottaa piispoja ottamaan käsille tämän raamatunkäännöksen, ja todennäköisesti ei archielectus uskalla kieltäytyä, mutta siihenpä luulenkin sen pysäytyvän… Meidän täytyy olla valmiit siihen, mitä vanha kirkko ei koskaan tule viemään perille, mutta mitä se ei voi vastustaakaan, kun se itsekin on täyttänyt kuninkaan tahdon tässä suhteessa ja ottanut ensi askelen."
Ja Olavi ryhtyi työhön vakavasti ja tavallisella tarmollaan. Hän jakoi aikansa virkatehtäväinsä, saarnaajantoimensa ja tämän käännöstyön välillä jättäen surulleen niin lyhyitä hetkiä kuin mahdollista. Mutta kohta kun ilmaantui hetkinen työn lomassa, otti hänen sisäinen levottomuutensa oikeutensa. Hän eli alituisessa sielunjännityksessä, joka ennemmin tai myöhemmin heikontaisi hänen voimiaan.
Joka päivä kävi hän rouva Kristinan talossa, mutta jokaisella sellaisella matkalla pikemmin lisääntyi kuin väheni hänen sydämensä tuska. Jonkun kerran näki hän repaleisen takin vilahtavan ohitse, mutta sen omistaja ei koskaan pysähtynyt, koskaan ei hän päässyt puheihin vanhuksen kanssa, jota hän kuitenkin halusi, sillä he tarvitsivat toisiaan.
Kuningas vietti sisarensa häät komeudella ja uhkeudella Tukholman linnassa ja läänitti langolleen Viipurin, Savonlinnan ja Porvoon läänit Suomessa. Useita ylhäisiä herroja oli silloin koolla Tukholmassa, ja siellä nostettiin myös kysymys Taalainmaahan livistäneistä pappisvaltiaista, jotka eivät kuitenkaan olleet siellä saaneet niin paljo kannatusta, että olisivat uskaltaneet nousta avoimeen taisteluun kuningas Kustaata vastaan, vaikkakin he jättivät jälkeensä siemenen, joka sittemmin kasvoi kapinaksi. Mieliala oli kuitenkin edelleen pingotettu, pohjalla kuohui, tuli kiilui tuhkan alla, ja siinä oli kylliksi huolten aihetta kuningas Kustaalle. Mutta tammikuun lopulla 1525 lähti hän taasen Upsalaan.
Sunnuntaina tammikuun 15 päivänä tai sunnuntaina kahdennenkymmenennen joulupäivän jälkeen olivat häät linnassa, ja tämän päivän vietti Olavi, palattuaan jumalanpalveluksesta kirkossa, rouva Kristinan luona. Tämä päivä olisi mestari Johanneksen lausunnon mukaan ratkaiseva Kristinan sairaudelle, hän joko kuolisi tai toipuisi. Rouva Kristina oli linnassa, ja lääkärin mentyä olivat ainoastaan Olavi ja vanha uskottu palvelijatar sairashuoneessa.
Kaikki oli hiljaista. Kuului vain sairaan epätasainen hengitys. Olavi istui ristissä käsin ja silmät jäykästi kiintyneinä kalmankalpeihin, mutta vielä kauneihin kasvoihin, jotka eivät kai koskaan enää hymyilisi häntä kohden. Hän muisteli lyhyttä lemmentarinaansa, joka oli siinä kohden erilainen muista, että se päättyi samana hetkenä kuin alkoikin tai tulisi jatkumaan jossakin paremmassa maassa, jonne Olavi veisi sen mukanaan. Ja kyynel kyynelen jälkeen vierähti voimakkaan miehen silmistä hänen istuessaan katsellen kalpeata morsiantaan.