"Mihin tahdotte mennä?" kysyi mies.
"Melchior Rinkin luo!" vastasi Olavi.
"Melchiorin luo!" änkytti mies. "Ja missä aiotte tavata hänet?"
"Eikö hän nyt saarnaa pyhän Yrjänän kappelissa?"
Miehen hymyilyyn tuli tämän kysymyksen johdosta sekä epäilyn että varmuuden ilme. Hän näytti harkitsevan, oliko hänen vastattava vai ei, mutta sitte tuli hän heittäneeksi katseen Kristinaan, joka vielä seisoi alttariporrasten yläpäässä, ja hän sanoi vakuuttavalla äänellä:
"Saarnaako Melchior nyt, en tiedä, mutta sen tiedän, että hän ja Knipperdollink neuvottelevat tulevana yönä keskenään siitä, mitä huomenna on tapahtuva! Knipperdollinkin huuto hetkinen sitte miehille täällä sisällä … se huudettiin, luullakseni, jotta saataisiin heidät täältä pois."
"Ja mitä on sitte huomenna tapahtuva?"
"Mistäs minä tiedän?… Kentiesi samaa mitä tänäänkin…"
Olavi katsoi terävästi mieheen, mutta tämän katse oli tutkimaton, ja hymyilyn johdosta hänen suunsa ympärillä ei oikein tiennyt puhuiko hän tosia vai satuja. Jollei vanhus olisi tuontuostakin heittänyt katsettaan Kristinaan, jolloin siinä aina ilmeni lämpö, joka ei näyttänyt jättävän tilaa millekään kaksimielisyydelle hänen sielussaan, niin olisi Olavi todennäköisesti pitänyt hänen puhettaan joutavana lörpöttelynä ja siitä vähät välittänyt. Mutta se ihmeellinen muutos, joka hänen kasvoissaan tapahtui, kun hän kiinnitti silmänsä Kristinaan, ei voinut olla kiinnittämättä Olavin tarkkaavaisuutta, ja hän kysyi sentähden:
"Tunnetko neitsyen tuolla alttarin luona?"