"Älkää olko niin varma siitä", sanoi Gert Bryningh, joka oli ehtinyt selvitä hämmennyksestään. "Mitä sanotte, voisi kuka tahansa ilkeä veitikka kadulta jutella meille… Olette liitossa tuon kerettiläisen, mestari Olavin, Lusiferin sotapäällikön kanssa… Saatte kuitenkin istua tornissa, kunnes armollinen herramme kuningas on asian tutkinut! Niin helposti ette voi minua pettää."
Näin sanoen riensi hän ovelle ja huusi portaista alas. Kohta kuului aseiden kalinaa portaista ja ovessa näyttäytyi joukko sotilaita. Salissa vallitsi pelästys, joka oli lähellä epätoivoa. Olavi meni sotilaiden luo ja kysyi heiltä, mitä he tekivät hänen kotonaan ja kenen käskystä he olivat uskaltaneet tulla rauhaa häiritsemään. He viittasivat linnanvoutiin, joka heidät oli asettanut piispan tallimestarin käytettäväksi.
"Ihmeellisesti on silloin täytynyt asian muuttua", sanoi Olavi, "jos kuninkaan sotilaat käyvät Linköpingin piispan asioilla, käsken teitä heti paikalla poistumaan tästä talosta, tai muuten saatte sen kalliisti maksaa."
Sotilaat katsoivat kysyvästi toisiinsa ja Gert Bryninghiin. Mahtava tuttu ääni näytti tekevän heihin vaikutuksensa. Mutta Gert juoksi perälle ja heitti kummastuttavalla voimalla morsiamen syrjään ja tarttuen Pietari Pelurin käteen veti häntä ovea kohden. Rouva Kristina otti huostaansa morsiamen, joka seisoi kalpeana ja niin epätoivoisena, että oli pyörtymäisillään, pormestarin ja mestari Olavin koettaessa ukkorukkaa vapauttaa. Olavin äiti seisoi mykkänä hämmästyksestä kaiken sen johdosta, mitä hänen täytyi nähdä, eikä hän voinut vapautua ajatuksesta, että tässä kaikessa näyttäytyi Jumalan rankaiseva käsi.
Silloin, metelin ja sekamelskan juuri ollessa ylimmillään ja oikean käsikähmän puhkeutumaisillaan, näyttäytyi ovessa kookas olento. Hän oli kuninkaan kansleri, herra Lauri Antinpoika.
Hänen ilmaannuttuaan vaipuivat kohotetut miekat ja pertuskat, ja mihin hänen silmänsä sattuivat, siellä katseet vaipuivat maahan. Itse Gert Bryninghinkin valtasi ihmeellisellä tavalla tämä äkillinen ilmestyminen. Hän kalpeni ja tahtoi ikäänkuin hiipiä syrjään, välttääkseen kanslerin teräväin silmien läpitunkevaa katsetta.
"Merkillisiä asioita näyttää täällä tapahtuvan!" sanoi hän. "Jollen näe väärin, on täällä koristeltu häitä varten, mutta mitä tekevät kuninkaan sotamiehet häätalossa? Te voinette antaa siihen vastauksen Gert Bryningh. Kuka on tämä mies?" kysyi hän vihdoin, viitaten ukkoon, jota sotamiehet pitivät keskellään.
Ukko parka, jonka voimat näyttivät loppuneen, seisoi siellä taasen katse ilmeettömänä ja omituinen hymy huulilla. Näytti siltä, kuin hän olisi jo tehnyt tehtävänsä eikä tämä kaikki enää ollenkaan koskisi häntä. Kanslerin kysymyksen johdosta kirkastui kuitenkin katse, ja hän tuli jälleen voimiinsa.
"Olen onneton miespoloinen", sanoi hän. "Tämän morsiamen tahdoin pelastaa, sillä he tahtovat hänet haudata elävältä, nuo synkät miehet. Mutta Jumala ei ole suonut minulle sitä iloa."
"Tämä vanha mies on Kristinan isä, mestari Lauri!" selitti Olavi.