"Koska olen karkotettu Pietari Peluri!"
"Pietari Peluri?" kysäsi Gert silmät selällään.
"Sanani voi todistaa se ainoa, joka tietää nuoruuteni vaiheet … nuoruuden ystäväni, pormestari täällä, jonka puoleen voitte kääntyä, Gert Bryningh, ja tekin, harmaaveli. Holhoojavaltanne, Gert, on siis lopussa ja tyttäreni suuri perintö kuuluu teille ja Vadstenan luostarille."
Kalpeana ja vavisten kääntyi hän sitte morsiuspariin ja katsoi hetken aikaa Kristinaan, joka hämillään ja kummissaan silmäili ympärilleen, isään, Olaviin ja tämän vanhaan äitiin.
Mutta Pietari meni luo ja ojensi käsivartensa Kristinaa kohden, ja rakkaus säteili päivänlämminnä itsepäisten kyynelten välitse, jotka vierivät hänen poskiaan ja partaansa pitkin.
"Tällaiselta näyttää onneton isäsi, lapsi", sanoi hän… "Ei, ei, älä tule lähelle, minulla ei ole mitään tekemistä kanssasi voituani kurjuudessani valmistaa sinun onnesi… Ja sinä tulet onnelliseksi, tunnen sen, tiedän sen, sillä tunnen mestari Olavin paremmin kuin hän tietääkään. Rakas, rakastettu lapsi, sinä, joka pitkät vuodet olet ollut minun lohdutukseni, iloni, onneni, vaikka olen sinua nähnyt ja seurannut loitolta vain … kuluneen elämäni synkkien varjojen keskellä ei minulla ole mitään, johon voin nojautua tullessani tuomiolle tuonne ylhäälle, ei mitään muuta kuin rakkauteni sinuun. En kuitenkaan tiedä, tulenko minä miesparka sinne koskaan, mutta olen tunteva itseni onnelliseksi, kun näen sinut valittujen joukossa Abrahamin helmassa… Ja jos hän siellä ylhäällä tahtoo kuulla minua, hän, joka sydämet ja munaskuut tutkii, niin on hän kyllä suojaava isällisellä kädellään onnettoman Pietari Pelurin tytärtä!"
Kristina suli kyyneliin ukon puhuessa ja lankesi hänen kaulaansa, ja Olavi hymyili lempeästi isän ja tyttären kohtaukselle. Mutta Pietari oli tuskin tuntenut tyttärensä syleilyn, tuskin nähnyt hänen kyyneltyneet silmänsä, ennenkuin hänet valtasi vavistus ja pelko, ikäänkuin hän olisi tehnyt pyhyyden häväistyksen.
"Rakas, rakas lapsi", sanoi hän sammaltaen ja voiden tuskin hillitä itseään, "tunnen taivaan sydämessäni ja kuitenkin tiedän, ettei minulla ole siellä kotia. Ei, sinä et saa levätä isäsi rinnalla, lapsi … sinä et saa, kuulitko … ah, sukulainen, sukulainen, miksi teit minulle tämän, miksi tuomitsit minut maanpakoon kodistani, miksi panit hirveän salvan minun ja omaisteni välille! Minä rakastin säveliä, lapsi, viulu oli minulle rakas pienestä pitäen, elin elämääni yksikseni, ja sävelten, jotka houkuttelin ilmoille, katsoin kuuluvan kaikille, kuka tahansa niitä ymmärsi ja voi niistä nauttia… Niin tulin huonoon seuraan, niin tuli rakkaus naiseen, halveksittuun, hyljittyyn, karkotettuun olentoon, joka kuitenkin hurmaantui soitostani ja kykeni uhraamaan itsensä kurjuudessaan sen puolesta, mitä katsoi todeksi ja hyväksi. Tämä rakkaus karkotti minut sukulaispiiristäni … olin yksin, aivan yksin elämässä sinun ja veljesi äidin kanssa Kristina. Kävin sukulaiseni, rikkaan Ingevald Torstinpojan luona kerran toisensa jälkeen ja pyysin ja rukoilin häntä peruuttamaan ankaran tuomionsa, mutta se oli turhaa, ja aina näin erään harmaaveljen hänen rinnallaan synkkänä, äänetönnä ja tylynä, mutta niin kiinnijuotettuna sukulaiseeni kuin rautakanki hänen ovensa takana… Eikö se ole totta, harmaaveli, astukaa esiin ja katsokaa minua kasvoihin ja sanokaa, eikö se ole totta!"
Harmaaveli seisoi kalpeana ja juhlallisena Gert Bryninghin rinnalla. Heidän silmänsä paloivat kuten tuliset hiilet, mutta he eivät kyenneet keskeyttämään vanhusta, jonka nouseminen kuolleista oli pannut heidät aivan ymmälle. Pietari ei näyttänyt aikovankaan odottaa munkin vastausta. Hän jatkoi:
"Rikas Ingevald tunsi vihdoin, että hänen oli jätettävä rikkautensa … kun olin hänen luonaan viime kerran, sanoi hän minulle tehneensä testamenttinsa. Monta vihaista sanaa oli vaihdettu hänen ja teidän välillänne, harmaaveli, ja Jumala antakoon ne teille anteeksi, mutta ette tehnyt sukulaiselleni siten mitään hyvää, ettekä minullekaan, vaikka alituiseen sanoitte niin. Vanha sukulaiseni oli kuitenkin pohjaltaan hyvä sielu, mutta teidän alettuanne polkea hänen portaitaan muuttui hän … ken tiesi olisivat minun säveleni löytäneet tiensä hänen sydämeensä, jollette supatuksinenne olisi tehnyt valkoista mustaksi. Katso minua silmiin, harmaaveli Robert!… Sellaisena kuin tässä seison, haastan sinut elävän Jumalan tuomioistuimen eteen vuoden ja päivän kuluessa vastaamaan siitä, mitä olet tehnyt minulle ja lapsilleni hänen, vaimoni, tähden, jonka pelastin sinun pauloistasi, sinä kurja naisten häväisijä… Kostoksi siitä sinä houkuttelit vanhan sukulaiseni testamentillaan murhaamaan minut, jos tahdoin pelastaa perinnön lapsilleni… Kas, sentähden täytyi minun kadota, ja minä katosin; vaatteeni tavattiin laiturilta eräänä aamuna, ja minä harhailin ympäri maailmaa, ihmisten puhuessa juomarin onnettomasta lopusta ja teidän laulaessa messuja luostarissanne sieluni rauhan vuoksi… Oivallinen lohdutus, harmaaveli, nämä messut! Te olette lihonnut, te, sukulaiseni rahoilla, minun madellessani pimeydessä ja vaipuessani yhä syvemmälle lokaan ja syntiin. Kuitenkin on herra kääntänyt hyväksi mitä te pahalla kylvitte…"