"Tarkotuksesi on hyvä, vanhus, ja kiitän sinua siitä, mutta…"
"Älä yritä sitä, sanon", toisti mies. "Tahdon sanoa sinulle miksi, ja sinä huomaat itsekin, että on ryhdyttävä toisiin keinoihin." Mies rykäsi, ja tuokioksi ilmestyi hänen kasvoilleen niiden tavallinen tylsyys, mutta pian hehkui jälleen päättäväisyys hänen katseestaan, ja hän jatkoi: "Huomenna, niin ovat he päättäneet, tulevat he hyökkäämään päällenne tänne kaupunkiin ja puhdistamaan kaiken mikä on epäpuhdasta. Yhteenkään kirkkoon, yhteenkään luostariin ei saa jäädä jälkeäkään siitä, mikä muistuttaa Jumalan äidistä ja pyhimyksistä, ja se, mikä on, muutetaan joksikin uudeksi ja ihanaksi, sillä nyt on tuleva tuhatvuotinen valtakunta, sen on Jumala ilmottanut, ja he tulevat edeltä valmistamaan Herran tietä."
Olavi katsoi mieheen hämmästyneenä. Mitä hän sanoi, ei näyttänyt lainkaan uskomattomalta. Oli aivan uudestakastajain opin luontoista ja sopi mitä läheisimmin yhteen sen käsitystavan kanssa, joka raa'an joukon keskuudessa oli vallalla, että mielipiteet vietiin lävitse väkivaltaisella kädellä, tulella ja miekalla. Olavi käsitti myös, ettei mikään voinut enemmän vahingoittaa sitä oppia, jota hän saarnasi, kuin että uudestakastajat onnistuisivat panemaan tuumansa täytäntöön. Paavilaiset sekottivat lutherilaisuuden ja anabaptismin yhteen ja olisivat epäilemättä pitäneet raivoa ja hävitystä edellisen ilmauksena ja heittäneet tämän Olaville ja lutherilaisille vasten kasvoja todistukseksi heitä vastaan.
Ja kuningas, joka minä päivänä, minä tuntina tahansa oli odotettavissa kaupunkiin Malmönmatkaltaan, mitä ajattelisikaan hän miehestä, jolle hän oli uskonut silloisissa oloissa niin tärkeän Tukholman kaupunginkirjurin paikan, mutta joka ei ollut kyennyt hillitsemään vimmastuneen roskajoukon rynnäkköä! Tuo kummallinen mies oli oikeassa. Täällä täytyi panna väkivalta vasten väkivaltaa, milloin sellaista näyttäytyi, ja Olavin ensi ajatus oli puhua asiasta linnanvouti Pietari Hårdille; toiseksi hän ajatteli persoonallisesti tavata uudestakastajain päämiehiä ja, jolleivät he taipuneet hyvällä luopumaan siitä levottomuudesta, jonka olivat synnyttäneet, hankkia varmuutta heidän persooniinsa nähden. Siinä määrin muutti hän alkuperäistä päätöstään, että hän päätti jättää sikseen julkisen puhumisen intoilijajoukolle. Niin suuresti olivat omituisen miehen sanat vaikuttaneet häneen.
Tämä oli salavihkaa silmännyt Olaviin ja sitte neitoon kuorissa, ja sen jälkeen vetäytyi hän syrjään ja katosi pilarien väliin. Olavi huomasi hänen katoamisensa, mutta joko hän nyt katsoi saaneensa kaikki ne tiedot, joita hän sillä hetkellä tarvitsi, tai tahtoi hän jäädä yksin ajatuksineen, ainakaan hän ei liikahtanutkaan miestä pidättääkseen.
Kristina riensi luo ja tarttui Olavin käteen.
"Ethän mene sinne?" kysyi hän puoleksi voitetulla levottomuudella.
"Sekä menen että en, Kristina!" vastasi Olavi. "Riennän linnaan, linnanvoudin luo, ja sitte…"
"Kristinallasikin on ilmotettavana sinulle taistelu, joka sinua odottaa."
"Taistelu, mitä tarkotat, tyttö … mikä taistelu sinulla olisi ilmotettavana minulle? Silmäsi sanovat minulle kumminkin, että tarkotat niin sydämestäsi, ja lisäksi ne puhuvat voitosta!"