"Ja kuinka te tunnette Herran tahdon, mestari Olavi?"
"Hänen omasta suustaan, vanhus, hänen omasta sanastaan pyhissä kirjoissa."
"Niin tekee Melchior myös, niin tekee Carlstedt, jumalanmies, jota
Melchior kutsuu mestariksi, niin tekee Luther!"
"Entä sinä itse, vanhus?"
"Minä … mitä kysytte minusta, mestari Olavi?"
"Minä sekä kysyn että käsken sinua, että sinun on itse luettava Jumalan omaa sanaa tai annettava sitä itsellesi lukea, ja päätä sitte, kumpi on oikeassa, Melchior vai minä!"
"Ja koska tämä tapahtuisi?" kysyi vanhus epäröivästi silmäillen Olavin silmiin.
"Milloin vaan", vastasi Olavi. "Tule luokseni, ja minä tahdon lukea sinulle, tule tähän temppeliin, esiinnyn täällä usein … ja pian, usko minua, aivan pian saattaa jokainen ruotsalainen mies, joka osaa lukea kirjaa, omalla kielellään oppia tuntemaan ainoan ja totisen Jumalan ja sen vapauden, jonka hän on suonut ihmisille!"
Mieheen näyttivät syvästi vaikuttaneen Olavin sanat. Hän painoi silmänsä alas ja hänen kätensä alkoivat jälleen pyöritellä kulunutta lakkia. Kun hän jälleen avasi silmänsä ja kiinnitti ne Olaviin, pilkahti niistä hehkuva lämpö.
"Kiitos, mestari Olavi, siitä mitä nyt sanoitte minulle … olen kyllä köyhä ja harmaantunut, mutta kivestä ei ole sydämeni ollut." Hän jupisi sen jälkeen itsekseen jotakin, joka oli Olaville käsittämätöntä, mutta lisäsi tämän juuri aikoessa häntä puhutella: "Tahdon sanoa teille jotakin vuorostani. Laittakaa sulku puroon, mestari Olavi … virtaa on usein liian myöhä tukkia. Näettekös, tarkotan, että Melchior ja Knipperdollink kulkevat nyt eteenpäin teidän tahtonne ohitse, he ovat keskellä virtaa, ja virta on väkevä, paljo enemmän kuin kukaan aavistaa voi sortua sen voiman edessä… nyt vaaditaan suurempaa voimaa kuin teidän asettamaan sulkua näille miehille ja heidän puoluelaisilleen… Minun uskoni on, että te saatatte päästä voitolle mies miestä vastaan, mutta tuhatta vastaan, — älkää sitä koettako, mestari Olavi!"