UUDESTAKASTAJAT.
Kesällä 1524 vallitsi suuri levottomuus ja suuri hälinä Ruotsin pääkaupungissa, joka tuskin oli ehtinyt toipua niistä hirveistä koettelemuksista, jotka se oli kestänyt piiritysvuosina 1522 ja 1523. Kun Kustaa Erikinpoika Vaasa juhannusiltana viimeksi mainittuna vuonna marssi kaupunkiin, jossa hänet äsken oli valittu Ruotsin kuninkaaksi, oli kuin hän olisi saapunut kuolleiden kaupunkiin. Vain muutamia pieniä joukkoja nälistyneitä ihmishaamuja, enemmän varjoja kuin ihmisiä, oli hänen vastassaan, kun hän itäportilla otti pormestarilta ja neuvostolta kaupungin avaimet. Hetken ilo siitä, että oli saavuttanut pyrintöjensä päämäärän, karkottui ja haihtui pois nähdessään sitä tilaa, jossa kaupunki vastaanotti kuninkaansa. Väettömät kadut, missä ratsastajain hevosten kavioiden kopina kaameasti kajahti takaisin asumattomista taloista, torit, palanneiden talojen sijat, joilla tuuli leikki tuhkakasoissa tai huokaillen puuskahteli Mustainveljesten luostarin tai Pyhän Gertrudin rukoushuoneen synkkiä muureja vasten, herättäen muistoja menneistä ajoista, jolloin itse taistelut ilmaisivat täyteläintä ja voimakkainta elämää, — kaikki yhtyi kuninkaalle ja häntä ympäröiville ritareille ja sotapäälliköille virittämään mielialan, joka ei suinkaan ollut voittajan huoletonta riemua.
Pääkaupungin portit olivat avatut isänmaan vapauttajille ikäänkuin vain osottaakseen, kuinka turha oli heidän toivonsa, että Tukholman voittaminen merkitsisi vaivojen ja taistelujen loppua. Jokainen eturivin miehistä, kukaan ei kuitenkaan suuremmassa määrin kuin Kustaa itse, tunsi että edessä oli työ, joka vasta nyt alkoi — oli puhdistettava kaikki, joka voi saada uudistumaan ne onnettomuudet, mitkä viime aikoina olivat lakkaamatta palanneet, oli suoritettava loppuun suurtyö, jonka Engelbert oli alottanut ja jota kolme Sturea oli jatkanut.
Ennen kaikkea oli tämän päämäärän saavuttamisen tiellä sama vastus kuin ennenkin — mahtavat ja vaikutusvaltaiset pappisvaltiaat. Piispat istuivat kyllä valtakunnan neuvostossa ja vannoivat kuninkaille ja valtion päämiehille uskollisuuden valan niiden läänitysten puolesta, jotka he saivat näiltä, mutta itse asiassa muodostivat he oman valtansa, suuresti erillään yleisestä vallasta, joka myöhemmin näytti olevan ainoastaan heitä ja pyhää kirkkoa varten. Jos nämä piispat olisivat saaneet tahtonsa täytetyksi, olisi Ruotsin valtakunta jo kauvan ennen Kustaa Vaasan päiviä ollut tanskalainen maakunta, aivan kuten Norja oli, aina siihen saakka kunnes meidän päivinämme tämä valtakunta, vapautuneena, ikäänkuin heräsi vuosisataisesta unestaan uuteen elämään, terveempään ja voimakkaampaan kuin konsaan ennen.
Monta tihutyötä oli tehty pyhän kirkon varjossa. Sen suojassa olivat Tanskan kuninkaat punoneet juoniaan Ruotsin valtakuntaa vastaan, kuten sadun lohikäärme nousi matelemaan yli maan nielläkseen kauniin kuninkaantyttären. Hänet pelasti pyhä Yrjänäritari, joka ratsasti taisteluun lohikäärmettä vastaan ja voitti sen. Isänmaallamme on silläkin ollut pyhät Yrjänänsä niissä ritarismiehissä, jotka Ruotsin kansan kera nousivat vastarintaan tuhon hämäriä hirviöitä vastaan, taistelivat miehuulliset taistelunsa ja voittivat.
Sentähden antoi Sten Sture, hän, joka kantoi kolmea lumpeenlehteä vaakunakilvessään, hyvällä syyllä pystyttää kallisarvoisen pyhän Yrjänän kuvan Tukholman Suurkirkon pääalttarin eteen. Paremmin ei olisi voitu kuvata sitä taistelua, jota hänen aikanaan ja koko unioniaikana taisteltiin. Mutta lohikäärme kohotti päänsä yhä uudelleen. Kukaan Sture-suvusta ei saanut sitä surmatuksi. Silloin saapui hän, pakolainen vieraalta maalta, kävi uudelleen taisteluun Ruotsin talonpoikaisjoukkojen kera ja palasi kotiin voittajana kerta kaikkiaan. Tämä isku se antoi maallemme oikeuden elämiseen ja hengittämiseen, kysymättä lupaa vieraalta kuninkaalta, nyt oli vapaudesta tullut tosi Ruotsin miehille.
Mutta vielä oli lohikäärmeen yksi kynsi kiinni neitseen uumavyössä. Tämäkin kynsi oli hakattava poikki, ja tätä työtä kuningas Kustaa ja hänen miehensä jatkoivat, sittenkuin vapautussota oli päättynyt ja kuningas polvillaan kiittänyt Jumalaa voitosta samalla pääalttarilla, missä pyhän Yrjänän kuva seisoi.
Kustaa Vaasan rukous kuninkaana Tukholman Suurkirkon alttarin edessä oli ensimäinen vasaranisku ketjurenkaaseen, josta valmiiksi taottuna tuli aivan uusia aika. Seuraavat iskut putosivat tiheään peräkkäin. Kaikkien tarkotuksena oli reväistä lohikäärmeen kynsi pois neitseen uumenista, musertaa piispojen pyhä kirkko. Kun tämä oli suoritettu, silloin oli paavilainen kirkko murskana, silloin ei enää näkynyt vanhan lohikäärmeen jälkeäkään, silloin virtasi uusi ja terveempi veri pelastetun neitseen suonissa ja purppuroi hänen poskensa, hänen istuessaan kalliopohjallaan heleänsinisessä viitassaan ja kullankeltaisin kutrein ja silmäillessään taivasta kohden.
Kuninkaan rinnalla seisoi kaksi miestä, joiden nimet ennen muita ovat säilyneet jälkimaailmalle pontevina, voimakkaina ja lämpiminä taistelijoina tämän uuden asiainjärjestyksen puolesta. He olivat kuninkaan kansleri Lauri Antinpoika ja Tukholman kaupungin sihteeri Olavi Pietarinpoika. He ovat mestarisällejä sen alasimen ääressä, jolla uuden ajan ensimäinen rengas taottiin. He seisoivat juuri uuden ajan aamunkoitteessa, ja kaukaa katsoen näyttävät he ikäänkuin muuttuvan jättiläismuotoisiksi, murtaakseen tunturimuurit ja päästääkseen ihmishengen virtaamaan vapaana kaikkialla Jumalan kauniissa maailmassa.
Kaunis on metsäpurokin, joka liristen rientää eteenpäin korkeain honkien välitse, kaunis on virtakin, joka tyyntyneillä aalloillaan kostuttaa hymyileviä niittyjä ja viljavia peltoja, mutta enemmän sentään epäilemättä kiinnittää katsojaa vuorenhalkeama, jossa metsän leikkivä lapsi, kasvettuaan voimakkaimmilleen, murtautuu esiin ja pursuten ja vaahdoten syöksee alas jyrkänteeltä. Tällaisen murrosajan muodostavat Kustaa I:sen hallituksen ensi vuodet. Uudet aallot paiskautuvat vanhaa kallioseinää vastaan, ja tämä rakoutuu vastustamattoman ylivoiman edessä, ja uusi aika murtautuu lävitse.