Keskellä näitä myrskyisiä ja melskeisiä aikoja sattui tapaus, jota tässä alempana koetamme kuvata.
Enemmän kuin vuosi oli kulunut siitä kuin Ruotsin äskenvalittu kuningas juhlallisesti saapui pääkaupunkiinsa ja meni Suurkirkkoon ja polvistui rukoilemaan pääalttarin eteen.
On sunnuntai. Saarnastuolissa, joka ulkonäöltään on kuin mikäkin kori, seisoo saarnaaja, ja kirkko on kuulijoita täynnä. Saarna lähenee loppuaan. Elävällä voimalla ja ytimekkäällä kaunopuheisuudella on saarnaaja selittänyt ja tulkinnut päivän tekstiä. Kuulijain katseet aivan kuin riippuvat kiinni hänen huulillaan. Kirkossa on aivan hiljaista, kukaan ei tahdo menettää loppusanoista tavuakaan.
Muutaman pilarin takana seisoo kaksi mustaveljeskunnan munkkia. Heillä on huppukauluksensa vedettynä pään yli ja he seisovat liikkumattomina kuin kuvapatsaat, mutta heidän silmänsä palavat, — innostuksesta vaiko vastakkaisista tunteista, ei ollut helppo ratkaista, eikä kukaan kiinnittänytkään heihin huomiota, sillä kaikkien ajatukset olivat kiintyneet saarnaan. Sentähden olivat molemmat munkit voineet vähitellen siirtyä kirkon ovelta kuoria kohden, johon saarnastuoli oli pystytetty, ja sinne he olivat pysähtyneet ja, kuten näytti, olivat kokonaan kiintyneet saarnaajan sanoihin hekin. Mutta yhtä huomaamatta kuin he olivat hiipineet perille, yhtä huomaamatta alkoi toinen munkeista hivuttautua syrjään, kunnes hän seisoi palavin silmin tuijottaen kautta kirkon, muiden kuulijain kera kasvotusten.
Pilari oli kuitenkin heidän ja kuulijakunnan välillä, jotta alhaalta kirkosta saattoi ainoastaan silloin tällöin nähdä munkin pään pistävän esiin pilarinkulman takaa, mutta pian jälleen nopeasti katoavan. Munkki ei kuitenkaan ollut monta kertaa pistänyt päätään näkösälle ja antanut katseensa liukua joukon ylitse, ennenkuin hän käänsi päänsä naapuriinsa ja kuiskasi: "Olen löytänyt tytön!"
Puhuteltu teki huomaamattoman liikkeen syrjäänpäin, saadakseen hänkin näkyviin sen, joka oli löydetty, ja ensimäinen lisäsi selittäen:
"Kuorista lukien kolmannen pilarin luona, vanhan naisen rinnalla!"
"Heureka!" [kreikkalainen sana, joka merkitsee: "Olen löytänyt">[ kuiskasi puhuteltu vastaan. Nyt temmattiin kirkon ovet auki, ja sisään syöksähti hurja, ulvova lauma, työntäen syrjään kaikki, jotka seisoivat tiellä. Ne olivat valittu joukko Tukholman hylkyväkeä, sillä sellainen oli silloin olemassa kuten meidänkin päivinämme. Etupäässä kulkivat rohkeimmat, heiluttaen päidensä ylitse vahvoja ryhmysauvoja ja syytäen hirveimpiä kirouksia. Saarnaaja lopetti saarnansa esityksellä, kuinka totinen vapaus on siinä, että ilman ihmispelkoa teemme mitä Jumala käskee, ja niinkuin siihen aikaan oli tavallista sovittaa puheensa julkisen elämän tapauksiin, mainitsi hän Lutherin ja paavin sekä huomautti miten viimeksi mainitun puoluelaiset syyttivät edellistä, ikäänkuin hän olisi saarnannut vapaudesta vetääkseen kansaa luoksensa. Mutta olisi yhtä väärin syyttää Lutheria niistä väkivallan teoista, joita oli seurannut hänen vapauden saarnoistaan, kuin olisi väärin syyttää seppää niistä haavoista, joihin hänen takomaansa miekkaa väkivaltaisesti käytettiin. Oli käsitettävä, mitä vapaus on. Ken ei tahtonut totella mitään esivaltaa, vaan tahtoi, että kaikkien olisi oltava yhtä hyviä, ettei mitään eroa olisi oleva köyhän ja rikkaan, oppimattoman ja oppineen välillä, hän ymmärsi vapautta väärin. Totinen vapaus synnytti järjestystä, väärä epäjärjestystä. Mutta todella vapaa mies on inhimillisen järjestyksen alainen Herran tähden.
Tämä saarna merkitsi sitä enemmän, kun juuri tähän aikaan vallitsi mitä arveluttavin epäjärjestys Tukholmassa. Juuri sen vapauden, jota Luther ja hänen oppilaansa saarnasivat ja joka on kristinopin olemus, juuri tämän vapauden käsittäen väärin olivat muutamat uskonkiihkoiset miehet Saksassa alkaneet saarnata kaiken esivallan poistamista, ei ainoastaan maallisen ja hengellisen, vaan jossakin määrin itse raamatunkin. "Kirjain kuolettaa, mutta henki tekee eläväksi", oli heidän tunnussanansa, ja sillä he tahtoivat tehdä uskottavaksi, että raamatun sanakin voi sitoa, pakottaa ja tehdä vapaan hengen epävapaaksi. Ihmisen sieluun kirjottaa Jumala hamasta ijankaikkisuudesta raamattunsa, ja tämä on ainoa pyhä raamattu, arvelivat he. Sentähden saattoi ken tahansa, joka tunsi Herran hengen kehotusta, nousta tulkitsemaan Herran sanaa, välittämättä siitä, mitä vanha raamattu sisälsi. Se oli, kuten näemme, raamatun kääntämistä omaan mielenmukaiseen sävyyn, ja kääntäjät olivat kaikenlaista väkeä, räätäleitä ja suutareita ja ketä muita tahansa, jotka kuvittelivat olevansa Jumalan hengen elähyttämiä.
Heidän vapaudenkäsityksensä mukaan oli väärin kastaa lapsia, koskeivät he voineet vapaasti määrätä itsestään, ja sentähden kastettiin uudestaan jokainen, joka liittyi heihin, ja siitä saivat he nimen: uudestakastajat.