Silmänräpäystä myöhemmin vilahti nuori tyttö talonpojan ohitse. Hänen kasvoillaan kuvastui mitä suurin pelästys, ja katsomatta ympärilleen, sokeana vaaralle, jota kohden kulki, riensi hän katoavan Olavin jälkeen. Aivan hänen jälestään riensi vanha mies esiin. Hänen jaloissaan oli pitkävartiset ratsastussaappaat, hän oli kääriytynyt tummaväriseen, laajaliepeiseen viittaan ja kantoi miekkaa kupeellaan. Mutta jollei tässä olisi syntynyt satunnainen tungos väkijoukossa, ilmeisesti aiheutunut Olavin tunkeutumisesta eteenpäin, ei ukko nähtävästi olisi voinut pitää tyttöä kiinni. Nytkään ei hän voinut vetää tätä mukanaan takaisin, ja sydäntä vihlovalla äänellä huusi tyttö:
"Olavi! Olavi!"
Lähinnä seisovat kääntyivät ympäri huudon kuullessaan, ja joukossa syntyi liike vastakkaiseen suuntaan, niin että tämä harveni, ja muutamain askelten päässä saattoi nähdä Olavin.
Nuori tyttö, joka näytti olevan äärimmäisen epätoivon vallassa, uudisti huutonsa, ja Olavi kääntyi katsomaan taakseen. Pitkä talonpoika oli aivan takana. Hänen osanottoaan oli herättänyt ei ainoastaan se tapa, jolla Olavi oli vastannut hänen nuhteihinsa, vaan vielä enemmän se, mitä sitte oli tapahtunut.
Mutta juuri kun Olavi kääntyi kuullessaan nimeään huudettavan, säpsähtäen ääntä, jonka hän tunsi aivan liian hyvin, ja juuri hänen katseensa kohdattua Kristinan katseen — sillä tyttö oli hän — sulkeutui aaltoileva väkijoukko jälleen kehäksi hänen ympärilleen, ja hän oli silmä silmää vasten Melchior Rinkin edessä. Tätä miestä nähdessään vaipui Kristinan kuva varjoon, ja hän oli jälleen oma itsensä, ja eheän voiman tuli paloi hänen silmissään.
Salamoivalla kaunopuheisuudella nousi Olavi uudestakastajaa vastaan, nuhteli häntä niistä erehdyksistä, joita hän oli levittänyt tietämättömän ja sentähden helposti johdettavan kansan keskuuteen, ja kehotti häntä luopumaan voimassa olevan järjestyksen väkivaltaisesta kumoamisesta. Mutta se oli samaa kuin saarnata myrskyn myllertämälle merelle. Hälinä taukosi hetkiseksi, joukko kuunteli, mitä rohkealla saarnaajalla mahtoi olla sanottavaa, ja useimmat eivät voineet kuvitella, että hän kääntyisi heitä vastaan, vaan odottivat pikemmin kuulevansa hänen liittyvän heidän mestareihinsa Rinkiin ja Knipperdollinkiin, koska he olivat vaan kehittäneet äärimmäisiin johtopäätöksiinsä saman opin, jota Luther ja hänen oppilaansa saarnasivat. Mutta tuskin olivat he kuulleet, mitä Olavilla todella oli sanottavaa, tuskin olivat he nähneet sen musertavan katseen, jonka hän oli singottanut Melchior Rinkiä vastaan ja heidän kaikkien ylitsensä, ennenkuin nousi monta sataa kättä ja pääsi hirmuinen kirkuna, joka kasvoi moninkertaiseksi kajahtaessaan takaisin ympäröivien talojen seinistä.
Melchior itse hypähti esiin, hillittömästä harmista aivan vimmoissaan, ja kohotti nyrkkiin puristetun kätensä, väkivallalla vaientaakseen hänen puoluelaistensa voitonriemun rohkean häiritsijän. Olavi oli kuitenkin uudestakastajaa paljo väkevämpi ja hänen ei sentähden ollut vaikea torjua uhkaavaa iskua, mutta samassa sattui häneen loitompaa heitetty kivi ja hän kaatui maahan.
Uudestakastajat aikoivat syöstä häneen kimppuunsa ja eräs heistä, sama, joka aamupäivällä oli johtanut joukkoa Suurkirkossa, kohotti mahtavan ryhmysauvansa, antaakseen mestari Olaville muistomarjan, jota hän ei niin helposti unhottaisi, kun mahtava olento asettui kaatuneen eteen ja torjui niin hyvin ryhmysauvalla aiotun surmaniskun kuin muutkin käymästä käsiksi.
Todennäköisesti olisi noussut verinen taistelu, jollei Melchior olisi sitä ehkäissyt kehottamalla joukkoa rientämään pyhän Yrjänän kappeliin ja kiittämään ja ylistämään Jumalaa saavutetusta voitosta.
"Pian, pian", sanoi hän, "palaamme jälleen tähän syntiseen kaupunkiin ja päätämme puhdistustyömme, sen sanoo minulle Jumalan henki!"