Ja koko joukko vetäytyi pois torilta Suurkirkon ohitse ja alaspäin avointa kenttää linnan edustalle. Mikä Melchiorin sai kehottamaan joukkoaan taipaleelle, on vaikea sanoa, mutta aivan varmaan tahtoi hän välttää keskinäistä taistelua porvarien välillä, joko siksi, ettei katsonut olevansa valmis sellaiseen taisteluun, tai siksi, että pelkäsi, niin hyvin lutherilaisten kuin katoolistenkin silloin yhdestä tuumin nousevan häntä vastaan, ja siten häneltä riistettäisiin kaikki ne hänen kannattajansa, jotka itse asiassa luulivat hänen saarnaavan Lutherin oppia, vaikkakin voimakkaammin ja ikäänkuin paremmin satuttaen kirveen puun juureen.
Mutta Olavin vieressä seisoi vielä kookas talonpoika. Tori oli tyhjentynyt väestä, ja poistuvan joukon huudot kuuluivat loitompaa pohjoiselta kaupunginportilta.
4
KRISTINA GYLLENSTJERNA.
Stegeborgin linnan suuressa salissa oli eräänä päivänä syyskuun lopulla 1524 kolme henkilöä. Päivä oli jo illoillaan ja aurinko oli vaipumaisillaan länteen, mutta kultasi ikäänkuin jäähyväisiksi veistokuvien esiinpistävät osat katon tammilaudoissa. Linna oli muuten, kuten yleensä keskiajan linnat, jotka olivat rakennetut sotaisia tarpeita eivätkä elämän mukavuutta varten, pimeä, ja valo pääsi sisään verrattain pienistä ikkunoista. Ympäri salia olivat seiniin kiinnitetyt penkit ja keskellä lattiaa seisoi suuri tammipöytä.
Mainitut kolme henkilöä istuivat erään ikkunan ääressä, johon paksut muurit muodostivat ikäänkuin erityisen pienen huoneensa. He olivat Stegeborgin linnanherra, Hoyan ja Brockenhusenin kreivi Johan, hänen kihlattunsa rouva Margareta Eerikintytär Vasa, Joakim Brahen leski, ja rouva Kristina Gyllenstjerna, Ruotsin viimeisen valtionhoitajan, herra Sten Svantenpoika Sturen leski. Kreivi Johan oli mies parhaissa vuosissaan, muhkea ulkonäöltään ja liikkeissään pehmeyttä ja miellyttäväisyyttä, joka teki hänet suuressa määrin rakastettavaksi. Kentiesi olisi kuitenkin saanut olla hieman enemmän lujuutta hänen katseessaan ja hieman enemmän miehuutta yleensä hänen olennossaan.
Siinä istuessaan rouva Margaretan käsi kädessään ja tarkastellen silmäillessään kallisarvoista sormusta, jota Margareta kantoi sormessaan, muodosti hän katsojalle rakastettavan kuvan elähtäneestä ritarismiehestä.
Leikkisä hymy väreili hänen huulillaan ja lempeä liekki paloi hänen tummissa silmissään. Myöskin Margareta hymyili lyöden hansikkaallaan leikkisästi kreiviä kädelle. Rouva Kristina istui nojaten päätään käteensä ja leikki muutamalla niistä kolmesta nyöristä, joiden varassa pieni laukku sen ajan tavan mukaan riippui uumavyöstä vasemmalla kupeella.
Molemmat nämä naiset olivat kauniit. Rouva Margaretan kasvot olivat pitkulaisemmat ja hänen tukkansa oli vaaleampi kuin rouva Kristinan, mutta molempain kasvonpiirteet olivat hienot ja jalot. Margareta oli vielä aivan nuori, ja iloisuus, joka tällä hetkellä oli hänet vallannut, puki häntä mainiosti. Rouva Kristina oli vanhempi, kuitenkin oli hänellä vielä jälellä koko nuorekas soreutensa. Hän oli syntynyt 1494 ja oli siis nyt kolmenkymmenen vuoden vanha. Voima ja nero pilkisteli hänen suurista tummansinisistä silmistään, mutta hänen poskensa olivat kalpeat ja syvä surumielisyyden piirre näyttäytyi ilmiselvänä hänen huultensa ympärillä.
Tuskin kuuli hän kihlattujen pilapuheita rinnallaan. Hänen silmänsä kiintyivät vähän väliä kirjeeseen, joka pisti esiin pienestä kullalla ja helmillä koristellusta laukusta, ja tuskin kuultava huokaus pääsi hänen huuliltaan. Äkkiä hypähti hän pystyyn ja ohimenevä puna levisi hänen poskilleen. Margareta mainitsi sanan, joka yhdellä iskulla siirsi hänet nykyisyydestä tahi tulevaisuudesta, jos hänen ajatuksensa nimittäin siellä liitelivät, niihin aikoihin, jotka jo olivat menneet.