Margareta oli maininnut hänen ja veljensä lapsuudesta, kuinka veli leikki kuningasta Tukholman linnan suuressa ruokasalissa, Hannu kuninkaan ollessa herra Stenin luona vierailemassa, ja sitte oli hän puhunut niistä ajoista, jotka sen jälkeen seurasivat, ja niistä taisteluista, joita nuori herra Sten ja Margaretan veli tämän rinnalla olivat taistelleet Vädlan ja Bränkyrkan luona. Nämä muistot ne tuokioksi levittivät Kristinan poskille heleän punan ja panivat hänen silmänsä säteilemään samaa tulta, joka kerran oli luonut luottamusta ja rohkeutta Tukholman porvarien sydämiin, kun paitsi häntä ja rouva Anna Thurentytär Bjelkeä Kalmarin linnassa joka mies epäili mahdollisuutta pitää yllä Ruotsin valtakuntaa. Mutta palo silmissä ja poskilla vaimentui salaman nopeudella, ja alakuloisuus hymyili syvempisävyisenä hänen suunsa ympärillä, auringonsäteen taittuessa hänen silmänsä kosteaan loisteeseen ja langeten sormukselle hänen kädessään. Se oli hänen herravainajansa, herra Stenin vihkisormus.
Hänen äkillinen liikutuksensa ei kuitenkaan ollut jäänyt huomaamatta kreivi Johanilta eikä Margaretalta, ja viimeksi mainittu tarttui lempeän, melkein kunnioittavan ystävällisesti Kristinan käteen. Kului kotvan aikaa äänetönnä. Mutta hiljaisuuden katkaisi torven toitotus linnantornista, ja hetkistä myöhemmin astui poikanen sisään ja ilmotti junkkari Moritz Oldenburgilaisen, joka halusi puhutella kreivi Johania.
Tämä viittasi myöntävästi kädellään, ja poika katosi.
"Junkkari Moritz", sanoi kreivi ikäänkuin itsekseen, "tuskin ajattelin, että herra Severinillä olisi tähän aikaan minulle jotakin sanottavaa."
"Herra Severin?" kysäsi Margareta. "Olkaa varuillanne; tarkotan, että sen miehen kanssa voi olla vaarallista olla tekemisissä!"
"Älä pelkää, ystäväni", vastasi kreivi, "luulen tuntevani miehen."
Samassa aukeni ovi ja junkkari Moritz astui sisään. Hän oli aivan nuori mies, mutta niin hyvin hänen pukunsa kuin hänen päivettyneet kasvonsa ja vapaat, pontevat liikkeensä ilmaisivat soturia, joka oli jo kokenut monta ottelua elämästä ja kuolemasta. Hänen katseensa hipaisi tutkivasti sekä kreiviä että molempia naisia, ja se pysähtyi rouva Kristinaan.
"Kunniallisen partani kautta, rouva Kristina", sanoi hän, välittämättä kreivistä, joka odotti hänen esittävän asiansa. "Partani kautta, olette merkillisesti muuttunut sitte kun viimeksi näimme toisemme!"
Kristina kohotti katseensa ja näytti etsiskelevän muistostaan kasvoja, jotka näki edessään. Mutta junkkari Moritz ei päästänyt häntä puhumaan, vaan jatkoi:
"Siitä ette tiedä mitään, jalo rouva! Alussa vuotta olin sattumalta Kööpenhaminassa ja näin teidät muiden ruotsalaisten naishenkilöjen keralla, jotka herrani, kuningas Kristian … ai, miekkani kautta, hänen nimeään ei minun pitänyt täällä mainita, mutta saman tekevä, — silloin näin teidät eikä paljoa puuttunut etten ollut valmis teidän tähtenne paljastamaan miekkaani omaa herraani vastaan."