"Tunnette, kuten näyttää, tarkoin, mitä on tapahtunut kuningaskohtauksessa Malmössä?"
"Pikemmin olisi kummastuttavaa, jollen sitä tuntisi. Huomaan, että tunnette vähän Severin Norbytä ja hänen miehiään, kun ette tiedä, ettei tapahdu mitään tärkeää, ei kuningas Kustaan eikä vanhan Fredrikin luona, ettemme me saisi siitä tietoa."
"Teidän sanoistanne päättäen päättyi kohtaus Malmössä aivan toisin kuin herrani, kuningas, toivoi, kun erosin hänestä Jönköpingissä ja hän läksi matkalle sinne alamaahan."
"Päätös oli sellainen, ettei Gotlanti koskaan tule Ruotsin kruunun alle eikä muuten Fredrikinkään, mikäli onni on herra Severinille suotuisa."
"Puhutte vapaata kieltä kuningas Kustaan miehen edessä, junkkari
Moritz!"
"Kuitenkaan en puhu sen vapaammin kuin että pääni istuu paikoillaan yhtä varmasti, jollei varmemmastikin kuin teidän, kreivi Johan. Mutta miksi riidellä pikkuasioista? Kuningas Kustaa vihastui niin kohtauksessa, että oli hakkaamaisillaan lübeckiläisen Herman Israelin maahan maan hyviksi, mutta onneksi kansleri Lauri Antinpoika sai hänet tyyntymään. Mutta myönnettäköön, että kauppasaksa oli tehnyt hänelle ilkeän kepposen. Sillä kaikki ne suuret lupaukset, jotka annettiin Lübeckin nimessä, jotta kuningas Kustaa lähtisi sotaretkelle herra Severiniä vastaan, olivat rauenneet tyhjiin, ja niin totta kuin olen kunniallinen merimies, on kuningas Kustaalle siitä ainoastaan vahinkoa ja häpeää."
Suurimmalla kummastuksella kuunteli kreivi kertomuksia siitä, mitä oli tapahtunut Malmössä, kuinka hajanaisina ne esiintyivätkin junkkarin huulilla. Kreivi oli uusi tulokas Ruotsissa. Hän oli tullut maahan vasta pari kuukautta sitte ja silloin saapunut kuninkaan luo Jönköpingiin, jossa herrat pitivät kokousta niin Tanskan kuin Lübeckinkin lähettilästen ollessa saapuvilla, ja missä päätettiin, että kuningas Kustaan olisi noudatettava kuningas Fredrikin toivomusta ja mentävä Malmöhön, vihdoinkin saadakseen Gotlanninkysymyksen päätökseen, — riitakysymyksen, joka valtakunnilla oli ollut keskenään siitä päivin kuin kuningatar Margareta lunasti saaren ruotsalaisilla rahoilla, mutta jätti sen kuulumaan unioonille eikä Ruotsin valtakunnalle. Kuningas oli ottanut kreivi Johanin vastaan hyväntahtoisesti, sillä hän tunsi syystäkin itsensä yksinäiseksi yhteiskunnan kukkuloilla, jossa ennen oli ollut niin viljalta tarmokkaita miehiä, mutta jossa nyttemmin verikuninkaan mellastuksien jälkeen oli todellinen erämaa, ja sentähden hän mielellään otti palvelukseensa eteviä ja mainioita ulkomaalaisia.
Valitettavasti eivät nämä olleet rahtuakaan parempia kuin joukko miehiä, jotka edellisinä aikoina olivat tulleet maahan. He olivat, kuten junkkari Moritz niin ujostelematta sanoi kreivi Johanille, onnenonkijoita kaikkityyni. Sellainen oli Bernt v. Melen, ruotsalaisen sotavoiman komentaja Gotlannissa, sellainen osottautui sittemmin kreivi Johankin olevansa. Ja kuitenkin oli Kustaa koettanut heidät kiinnittää itseensä ja Ruotsiin loistavilla ja rikkailla naimisilla oman sukunsa kanssa. Bernt v. Melen oli nainut erään kuninkaan naissukulaisen, samannimisen kuin kuninkaan sisar, jonka hän oli kihlauttanut kreivi Johanille.
"Ja mitä sitte oikeastaan päätettiin Gotlantiin nähden?" kysyi kreivi jälleen.
"Että saaren ja linnan saisi pitää se, jolla saari ja linna olivat käsissään sinä päivänä, jona päätös tehtiin!"