"Mitä tähän asti olette ajatellut, kreivi Johan, on kokonaisuudessaan saman tekevä", keskeytti junkkari vilkkaasti. "Kysymys on siitä, mitä nyt ajattelette ja mitä tästä lähtien tulette tekemään…"
"Teillä on lupaukseni siitä, että vaikenen", kuului kreivin vastaus.
"Tyytykää siihen toistaiseksi!"
"Ahaa, ymmärrän … luulette, että teillä on enemmän odotettavissa kuningas Kustaalta kuin liittymisestä Severiniin ja kuningas Kristianiin. No hyvä, teillä on oikeus olla sokaistu, älkööt vaan silmänne avautuko liian myöhään … minulla ei ole teille enempää sanottavaa, tahdon vain tavata rouva Kristinaa ja kuulla hänen vastauksensa herralleni, ja sitte menen suoraa päätä kuninkaan luo."
"Kuninkaan luo…"
"Aivan niin, kuninkaan luo … miksikä se teitä kummastuttaa?"
"Aivan yksinkertaisesti siksi", vastasi kreivi, jonka ilmeisesti saattoi hämilleen se vakavuus ja varmuus, jolla junkkari Moritz esiintyi, "aivan yksinkertaisesti siksi, että me tarvitsemme aikaa, jotta kaikki ennättää kypsyä ennenkuin puhkeaa ilmilekkiin."
"Ja te voitte kyllä saada kuningas Kustaan antamaan teille sen ajan.
Tunnen joko häntä tai teitä liian vähän, voidakseni uskoa sanojanne."
"Se ei vaikutakaan mitään asiaan, herra kreivi. Ainoastaan yksi seikka on minulla vielä lisättävää. Kun herra Severin tulee laivastoineen, on teidän nostettava valkoinen liina torniin, jos silloin päätätte pitää hänen puoliaan. Ja sitte lopuksi, kreivi Johan … ehdoton vaikeneminen! Ei etäisinkään erämaa, ei sankin metsä, ei korkein torni eikä lujin linna voi suojella teitä kostolta, jos rikotte valanne. Oletteko ymmärtänyt minut?"
Kreivi kohotti huomaamatta päätänsä, ja junkkari Moritz, joka äkkiä oli alkanut puhua vakavalla ja synkällä äänellä, muuttui jälleen pinnaltaan viattomaksi ja sävyisäksi, vaikkakin hieman raa'aksi merimieheksi.
"Hyvästi sitte, herra kreivi", sanoi hän, "menen tapaamaan rouva
Kristinaa… Toivon että sitte annatte hyvän hevosen käytettäväkseni."