Muutaman hetken jälkeen seisoi junkkari Moritz jälleen suuressa salissa.
Rouva Kristina oli vielä siellä. Hän istui nojaten päällänsä ristityihin käsiinsä, kun junkkari Moritz astui sisään, ja tällä hetkellä lepäsi niin ylevän kaunis värisävy hänen jaloilla, mutta surullisilla kasvoillaan, että itse karkea merirosvokin pysähtyi ja vaipui häntä katselemaan. Sana, jonka hän oli lausumaisillaan, kuoli hänen huulilleen, ja näytti siltä kuin hän hetkiseksi olisi unhottanut koko maailman.
Silloin kuului jälleen torventoitotus vartiotornista. Tämä tuttu ääni ei tehnyt mitään vaikutusta junkkari Moritziin, mutta rouva Kristina kohotti katseensa ja käänsi kasvonsa huoneen keskustaan päin. Hän katseli hetken äänetönnä miestä, joka seisoi hänen edessään, ja hänen katseensa oli niin syvä ja kirkas kuin se olisi lainannut loistoa ja väriä nornien viisaudenlähteestä.
"Tuletteko kuulemaan vastaustani?" kysyi hän.
"Niin, rouva Kristina!" vastasi junkkari Moritz niin kunnioittavalla äänellä ja ilmeellä, ettei se ollut lainkaan hänen tapaistaan.
"No, hyvä", jatkoi Kristina. "Tervehtikää sitte herraanne ja sanokaa, että Kristina Gyllenstjerna pysyy lujana sanassaan. Herra Severinin urotöitä, hänen kunniaansa, hänen suoraa, ritarillista mieltänsä, hänen uskollisuuttaan herraansa kohtaan — kaikkea tätä pidän korkeassa arvossa, niin korkeassa, etten tiedä ketään niiden joukossa, jotka tunnen ystäviä tai vihollisia, kenen asettaisin hänen yläpuolelleen, paitsi sisareni poikaa, herra Kustaa Eerikinpoikaa, herraani ja kuningastani."
"Ah, rouva Kristina", huudahti junkkari Moritz, "sellaisesta tunnustuksesta teidän huuliltanne olisin valmis uhraamaan tuhat elämää, jos minulla olisi niin monta."
"Sormuksen, jonka olen antanut herra Severinille", jatkoi rouva Kristina, "pitäköön hän muistona Kristina Gyllenstjernan tunnustuksesta ja kunnioituksesta, mutta ennenkuin hän on toteuttanut sen, mitä hän kirjottaa teidän tänään minulle jättämässänne kirjeessä, ennenkuin näen hänet kuningas Kustaan rinnalla hänen ja Ruotsin miehenä, en edelleen tahdo ottaa vastaan mitään viestiä enkä kirjettä häneltä."
"Ymmärrän teidät, jalo rouva", sanoi Moritz, "ja vien tervehdyksenne perille, vaikkakin se kuulostaa minun korvissani herrani pyynnön hylkäämiseltä."
"Jättäkää se asia herra Severinin itsensä ratkaistavaksi!"