Hän viittasi sen jälkeen kädellään merkiksi, että junkkari voi poistua, jonka tämä tekikin herra Johan Thurenpojan seuraamana. Kun molemmat miehet olivat poistuneet ja kuningas jäi rouva Kristinan kanssa kahden kesken, kiinnitti hän taasen läpitunkevat silmänsä häneen. Mutta kului hetki ennenkuin kumpikaan sanoi sanaakaan.
"Herra Severin pyytää kättänne, rouva Kristina?" sanoi vihdoin kuningas katkaisten äänettömyyden.
"Hän pyytää kättäni!" vastasi rouva Kristina.
"Ja mitä te sanotte siihen?… Vaan enhän tarvitse sitä kysyä", lisäsi kuningas, odottamatta mitään vastausta. "Olettehan jo antanut hänelle sormuksenne ja kuulin itsenne lähettävän hänelle terveisiä, että tahdotte muistaa häntä rukouksissanne. Rouva Kristina, mitä voitte sanoa tähän? Sellaiseksiko minun täytyy huomata rakkaan herrani Stenin leski; sellaiseksiko minun täytyy huomata Kristina Gyllenstjerna, hänet, jonka kerran korotin niin korkealle Ruotsin naisten joukossa, että olisin hänen tähtensä tahtonut uhrata elämäni…?"
Kristinan posket olivat valkoiset kuin marmori, ja hänen rintansa kohoili valtavasti, mutta hänen silmänsä olivat kirkkaat ja hänen ryhtinsä oli kuningattaren. Hän muistutti muinaisuudesta, jonka ja olevan hetken välillä lepäsi kokonaisen kirkkomaan täysi haudattuja muistoja, ja kuningas itse ei ollut tunteeton sille surulle, jonka hänen sanansa olivat herättäneet hänen sukulaisensa povessa, ja sille voimalle, jolla tämä voi pidättää tunteidensa paloa.
"Sellaisena kuin teidät näin", sanoi hän, "muistutatte minulle nyt sitä aikaa, jolloin herra Stenin rinnalla läksin Tukholman linnasta taistelemaan samaa vihollista vastaan, jonka niskan olemme nyt kyllä polkeneet jalkojemme alle, mutta joka vielä on vaarallinen voimakasten kuolinvävähdystensä tähden."
Kuningas oli täydelleen ja lujasti vakuutettu, että Kristina oli aikeessa yhdistyä karkotetun verikuninkaan uskollisimman miehen kanssa, ja hänen vilkkaassa mielikuvituksessaan esiintyi heti kuva, pääsisällöltään yhtäläinen kuin se, jonka junkkari Moritz oli vähää ennen esittänyt kreivi Johanille, mutta paljoa synkempi, sillä loistavin valo kadotessaan jättää jälkeensä mustimman yön.
Kristina Gyllenstjernaan taasen, hänen jaloon, rikkaaseen, ylpeään sydämeensä vaikutti juuri kuninkaan sanoista selvästi esiinpistävä epäluulo niin alentavasti ja musertavasta, ettei hän tullut vastanneeksi, ja kun hän lopulta teki sen, niin asia pikemmin paheni kuin parani. Sillä ei ainoastaan hänen naisellista ylpeyttään loukattu, ei ainoastaan hänen isänmaan rakkautensa kärsinyt, vaan koko kysymys oli niin kipeää ja arkaluontoista laatua, ettei hän voinut eikä tahtonut sitä peittelemätönnä paljastaa ankaran kuninkaan silmien eteen.
"Jos teillä on se aika niin elävästi muistossanne", vastasi hän, "kuinka voitte silloin vastata minulle siten kuin olette tehnyt?"
"Kuinka olen voinut puhua niin kuin olen tehnyt, sen voinette parhaiten itse selittää, rouva Kristina, ja juuri tätä selitystä vaadin."