Nyt yhtyivät kuninkaan ja Kristina Gyllenstjernan katseet. Molemmissa piili surua, mutta kuninkaan silmissä paloi lisäksi viha, kun sitävastoin Kristinan silmien surullinen ilme muuttui ylpeyden ja alakuloisuuden sekaiseksi piirteeksi. Kuningas seisoi käsivarret ristissä ja hänen katseensa näytti tahtovan tunkeutua Kristinan sielun syvyyteen, mutta Kristina kesti tämän katseen. Siinä ilmeni voima voimaa vastaan, ja tämä näytti kuningasta kummastuttavan.
"Ruotsin kuningas tulee aina sopimattomaan aikaan", sanoi kuningas harvakseen ja korostaen jokaista sanaa. "Ruotsin kuningas tulee aina sopimattomaan aikaan sen luo, joka hieroo sopimuksia hänen vihollistensa kera. Voitte kai muistaa, kuinka rouva Brita Tott kerran petti kuningas Kaarlen Örebron linnassa? Olkaa kuitenkin varma siitä, rouva Kristina, etten minä ole mikään Kaarle Knutinpoika!"
Herra Johan Thurenpoika, joka seisoi aivan kuninkaan takana, ja jonka avonaiset, jalot kasvot selvästi kuvastivat niitä katkeria tunteita, jotka kuohuivat hänen povessaan, ei sietänyt kuulla, että rouva Kristinaa siten puhuteltiin vieraan lähettilään läsnäollessa. Mutta kuningasta ei sentään sellaisena hetkenä kuin tämä ollut helppo keskeyttää. Varmaankin nuori mies taisteli tällä hetkellä taistelua, aivan yhtä vaikeaa kuin se, joka riehui kuninkaan ja rouva Kristinan mielessä.
Myöskin junkkari Moritz, karhea merimies, näytti vastahakoisesti kuulevan ja näkevän kuninkaan kovia sanoja ja ankaroita katseita. Siitä olisi kuitenkin voinut olla ikävämpiä seurauksia, jos hän, merirosvo, olisi puuttunut puheeseen. Johan Thurenpoika tiesi, että junkkari Moritz oli Severin Norbyn lähettiläs; hän oli myös kuullut kuninkaan omasta suusta, kuinka kaikki suuret kustannukset tähän Gotlanninretkeen olivat kantaneet ainoastaan häpeää ja vahinkoa hedelmänään, ja hän käsitti selvään, ettei siinä mielentilassa, jossa kuningas oli, tarvittu paljoa ennenkuin hän unhottaisi itsensä tykkänään ja olisi valmis tekemään tekoja, jotka eivät edes vähentäisi, saatikka sitte torjuisi ja parantaisi pahaa, vaan päinvastoin sitä pahentaisivat. Tämä sai herra Johanin oman vaaransa uhallakin koettamaan tyynnyttää ja sammuttaa niitä salamoita, jotka joka hetki uhkasivat murtautua esiin.
"Teidän armonne!" sanoi hän. "Herra Severin lähettiläällä lienee jotakin sanottavaa teille!"
Kuningas astui askeleen syrjään ja hänen leimuavat silmänsä mittailivat herra Johania päästä jalkoihin. Mutta herra Johanin kasvoilla loisti sellainen vakavuus ja hänen rehellisissä silmissään paloi niin lämmin hartaus, että se nähtävästi sattui kuninkaan sydämeen, ja hän kääntyi junkkari Moritziin. Johan sai palkakseen kiitollisen katseen rouva Kristinalta, ja oli kuin tämä katse olisi sytyttänyt ohimenevän punan hänen poskilleen.
Junkkari Moritz otti heti takkinsa povelta esiin kirjeen, jonka hän ojensi kuninkaalle. Tämä tarttui siihen kiihkeästi, ja hänen katseensa suuntautui junkkariin hänen murtaessaan sinettiä. Junkkari Moritz näytti taasen tulevan omaksi itsekseen, ikäänkuin hänen purjeensa olisi keskellä tyyntä täyttänyt odottamaton tuuli. Kiihkeät, tuimat, sielua jännittävät elämäntapaukset näyttivät olevan ilma, joihin hän oli tottunut. Ainoastaan naisellinen tuska oli hänelle jotakin masentavaa.
"Olen junkkari Moritz", sanoi hän millään tavoin tulematta hämilleen kuninkaan katseesta, jonka terävyys yhä lisääntyi, "olen muuan herra Severinin päämiehistä enkä, jos itse saan sen sanoa, suinkaan huonoimpia niistä."
Kuningas joko ei kiintynyt junkkarin esiintymisen ja puheen rohkeuteen ja karkeuteen tai ei katsonut tarpeelliseksi siihen vastata; kaikessa tapauksessa hänen katseensa jätti junkkarin ja kiintyi avattuun kirjeeseen, jota hän alkoi lukea. Lukiessaan hänen kasvojensa ilme selkeni, mutta ei kuitenkaan niin paljon, että olisi varmuudella voinut ratkaista, oliko herra Severinin kirje tehnyt häneen suotuisan vaikutuksen vai ei. Hän ojensi sen Johanille ja sanoi:
"Jättäkää se kanslerille!" Sitte kääntyi hän junkkari Moritziin. "Ja te, junkkari Moritz, tulette huomenna saamaan lähempiä tietoja!"