"Sen tervehdyksen", vastasi Moritz, "vien kernaasti perille, olisin kuitenkin mieluummin nähnyt, että olisitte lähettäneet herralleni kirjeen suullisen viestin sijasta. Mutta voin sen lisäksi toimittaa vielä jotakin teille … todennäköisesti tulen tapaamaan poikanne, nuoren herra Nils Steninpojan…"
"Poikani Nilsin … kuinka hänet voisitte tavata?"
"Matkustan maanteitse Kalmariin, tavattuani kuningas Kustaan, jonka luo nyt lähden…"
"Sitä teidän ei tarvitse tehdä", sanoi kuningas korostaen terävästi sanojaan. "Kuningas on täällä!"
"Kuningas!" huudahti rouva Kristina, nopeasti kääntyen ovea kohden ja pannen kätensä ristiin.
"Kuningas!" toisti junkkari Moritz, mutta hänen äänessään ei ollut entisen iloisuuden ja varmuuden merkkiäkään.
"Hankkikaa valoa saliin, herra Johan Thurenpoika", sanoi kuningas kääntyen häneen. "Tahdon nähdä ihmisiä enkä varjoja. Ette odottanut minua tänne niin äkkiä, rouva Kristina, ja sentähden tulen hieman sopimattomaan aikaan…"
"Koska voisi Ruotsin kuningas tulla sopimattomaan aikaan Kristina
Gyllenstjernan luo?" kysäsi rouva Kristina vastaukseksi.
Hän pani erityisen painon sanoille Ruotsin kuningas. Mutta tähän Ruotsin kuninkaan, Kustaa Vaasan ja Kristina Gyllenstjernan yhteensovitukseen liittyi niin monta muistoa, että hänen äänensä ehdottomasti vapisi niitä lausuessaan. Ja itse asiassa juuri nämä nimet ikäänkuin kiinnittivät maahan sen sateenkaaren, joka merkitsi Ruotsin pelastusta vieraan vallan vedenpaisumuksesta uuteen ja ihanampaan ja lupaavampaan tulevaisuuteen. Mutta kuningas Kustaalle, joka kohtauksensa jälkeen Malmössä ei ollut kohdannut muuta kuin viekkautta ja petosta, ja joka kiihkeine luonteineen hetken kuohahduksessa teki pienimmästä kivestä kallionlohkareen, hänelle oli ainoastaan se seikka, että hän oli yllättänyt rouva Kristinan vihollisensa lähettilään seurassa, jolle hän oli puhunut kirjeistä ja tervehdyksistä tavalla, joka viittasi toisenlaiseen suhteeseen kuin hän katsoi soveltuvan Kristina Gyllenstjernan veroiselle naiselle, — hänelle oli tämä riittävä todistus, että hänellä täälläkin oli pimeitä kehruuksia käsissään. Ja hänen mielensä katkeroitui sitä enemmän, mitä mahdottomampana hän oli tätä pitänyt, mitä korkeammalle hän oli kohottanut rakastetun herra Sten-vainajan lesken ajatuksissaan.
Herra Johan Thurenpoika tuli, seurassaan muutamia pikkupoikia, jotka riensivät sytyttämään suuret vahakynttilät ja sen jälkeen läksivät huoneesta.