"Mitä puhutkaan, Signe, olen köyhä porvaristyttö Tukholmasta, ja tahtoisin mielelläni vaihtaa asemia kanssasi, sinua kun eivät paina mitkään surut…"
"Siitä kiitänkin oikein hartaasti Jumalan äitiä ja kaikkia pyhimyksiä! Mutta minun käy sääliksi teitä, enkö voisi auttaa teitä siitä hädästä, johon olette joutunut? Sanokaa minulle ensinnäkin nimenne! Minun nimeni on Signe Stigintytär, kuten jo tiedättekin."
"Minun nimeni on Kristina Pietarintytär, ja jollen ole kuollut, on tarkotus, että minun pitäisi olla."
"Pyhä Jumalan äiti, mitä sanotte, neitsyt Kristina … kuka voi toivoa teidän kuolevan, kun olette niin nuori ja kaunis? Eikö teillä sitte ole ketään nuorta miestä, joka uskaltaa taisteluun teidän puolestanne ja hakkaa palaisiksi ilkeän noidan, joka teitä pitää vankina. Niinhän on aina laulussa, ja silloin se varmaankin on totta."
Kristina alkoi katkerasti itkeä nämä sanat kuultuaan, mutta niin hiljaa, että viipyi hyvän hetken, ennenkuin hyväsydäminen Signe huomasi sen, ja sittekin vasta siitä, että hän näki, kuinka kyyneleet kuutamossa valuivat lumivalkoista poskea pitkin. Silloin tarttui Signe Kristinan molempiin käsiin ja puristi niitä lujasti, kuiskaten:
"Älä itke, Kristina, minä rupean ritariksesi, ja mahtavan täytyy noidan olla, jollei hän saa minulta surmaansa."
Kristina työnsi hyvää tarkottavan tytön kädet pois ja taivutti hiljaa alas päänsä. Ah, oli niin synkkää ja kolkkoa, mihin hän katseensa käänsikään, ja niin valtava myrsky kävi syvällä hänen sydämessään! Kuinka olikaan mahdollista, että kalastajan tyttöparka voisi hänet pelastaa? Sen hirveän sunnuntain jälkeen, jolloin hänet onnensa päivänpaisteisilta kukkuloilta, missä taivas hymyili niin seesteisenä ja sinisenä ja missä hänen elonpolkunsa kiemurteli niin viehättävänä pelkkien ruusujen välitse, yhtäkkiä syöstiin alas aivan kuin erämaahan, jossa ei aurinko eivätkä tähdet loistaneet ja jossa ainoastaan okaat repivät hänen jalkojaan, — sen sunnuntain jälkeen oli hän kulkenut melkein alituiseen horroksissa, ollut tahdoton olento, joka hiljaisesti alistui mihin kohtaloon tahansa.
Vanha Gert Bryningh oli vienyt hänet majataloonsa, jossa he olivat nousseet hevosen selkään ja samana iltana ratsastaneet Söderteljeen, mistä he vesitse olivat jatkaneet matkaansa tänne Stegeborgiin. Gert oli ankarimmalla tarkkuudella seurannut Kristinan kaikkia liikkeitä, mutta kun hän oli tullut vakuutetuksi siitä, kuinka vähän hänellä oli syytä pelätä pakokokeita vankinsa puolelta, oli hän vähitellen tuudittunut varmuuteen, ja täällä alhaalla Itä-Gotlannissa, missä jokainen linna, jokainen herraskartano, melkeinpä joka töllikin oli hänelle tuttu, ja jossa hänen herransa, piispan valta ei ollut ainoastaan tunnustettu, vaan suosittukin, täällä ei juolahtanut hänen mieleensäkään, että mitään pakoajatusta voisi syntyä tyttöparan päässä.
Mitään pakoajatusta ei varmaankaan olisi Kristinan päässä syntynytkään, ei siksi, että häneltä olisi puuttunut sitä joustavuutta ja voimaa, joka kohtalon kovimpainkin iskujen alla kehrää uusia pelastuksen, taistelun ja voiton lankoja, mutta siksi, että hänen kohtalonsa näytti niin toivottomalta, siksi että hän piti itseään tykkänään kadotettuna, — mitään pelastuksen ajatusta siitä kohtalosta, joka häntä odotti, ei tämän johdosta voinut eikä olisikaan herännyt hänen mielessään, jollei Gert olisi tullut majottuneeksi juuri tämän Stig Pietarinpojan luo, ja jollei tällä Stigillä olisi ollut tytärtä sellaista kuin Signe. Niin ihmeellisesti menevät myttyyn ihmistuumat, parhaitenkin lasketut. Useimmittain vain pieni, satunnainen seikka, jota ei konsanaan osannut ottaa laskuihinkaan, jollei kokonaan muserra, niin ainakin vie kaiken uudelle tolalle, jossa uudet olosuhteet vähitellen nousevat ilmoille ja lopuksi hävittävät kaiken. Ja jos menemme kauvemmaksi takaperin, itse sille ahjolle, jossa pimeät suunnitelmat tänä ja seuraavina vuosina taottiin Ruotsin kuningasta vastaan ja joiden toteuttamisessa ei Gert itse ollut muuta kuin tottelevainen välikappale, niin näemme vielä selvemmin, kuinka vähässä määrin ihmisellä on itse tapausten kehitys käsissään. Hän voi kylvää ja hän voi myöskin laskea voittojaan tulevasta sadosta, mutta hän voi ottaa ainoastaan tavalliset olosuhteet lähtökohdakseen. Tämä opetus on annettu jokaiselle ihmiselle, mutta kuitenkaan ei hän koskaan tule kyllin selvänäköiseksi, jottei uskoisi voivansa laskea kaikkea. Tässä kai lepääkin niin monen komean rakennuksen kaatumisen salaisuus. Ihmisen helmasynti on, ilmeisimpänä esiintyen juuri niillä, joiden toimet pelkäävät valoa, että hän luulee olevansa Jumala, että hän tahtoo leikkiä ukonnuolilla, mutta juuri siten tulee ihminen niin varmaksi ja sokeaksi, että häneen itseensä sattuu sama salama, jonka hän on singottanut.
Kuinka Signe nyt sanansa sovittikaan, tulivat molemmat tytöt pian varmaan päätökseen, ja heidän keskustelunsa muuttui sitte neuvotteluksi parhaista keinoista päätöksen toimeenpanemiseksi. Kristina oli luonteeltaan reipas ja päättäväinen, ja tarvitsi vain syttyä toivon, palauttaakseen hänelle sen joustavuuden, jonka hän oli kadottanut surunsa ylenpalttisuudessa. Tämän joustavuuden oli teeskentelemätön kalastajatyttö saanut hänessä herätetyksi kansanlaulujen ja satujen tuntemuksellaan, yksinkertaisesti siitä syystä, että hän oli tajunnut ja kätkenyt sydämeensä näiden yksinkertaisten laulujen ajatuksen. Ja laulussa, musiikissa tai kuvassa, missä muodossa yleensä taideilmiö esiintyneekin, piilee henki, joka tahtoo tulla ymmärretyksi, vaikka enimmät ihmisistä kiintyvätkin verhoavaan muotoon hengen sijasta.