Signen parhaallaan lopettaessa tehtävätään ja valaistessa Kristinalle, kuinka helposti kaikkityyni oli toteutettavissa, aukeni ovi ja Gert Bryningh näyttäytyi kynnyksellä. Nähtyään että molemmat tytöt istuivat vielä valveella, sulki hän oven jälkeensä, astui pari askelta sisemmälle huonetta ja istuutui penkille vastapäätä vuodetta, jonka reunalla tytöt istuivat. Hän oli kauvan vaiti ja siveli kädellään kurttuista otsaansa. Mutta täten asianomaisesti valmistauduttuaan, alkoi hän kääntyen Kristinaan:
"Olet käyttäytynyt matkalla hyvin, lapseni, olen ilokseni luullut huomaavani, että olet, kuten kirkon morsiamen sopiikin, säveällä mielellä mukautunut siihen mitä ei voi välttää. Olemme nyt pian perillä, parisen päivää vain, ja jätän sinut parempaan hoitoon kuin minun. Vanha sydämeni ilotsee siitä, ja vielä enemmän on se ilotseva, kun tulee päivä, jona armollinen herrani, Hannu piispa, omin käsin vihkii sinut nunnaksi. Siitä tulee suuri juhla, sillä sinä tuot runsaat myötäjäiset. Kaikki pyhimykset ilotsevat, ja pyhä Birgitta painaa hengessä suudelman otsallesi. Muistan elävästi, kun vanha herra Stenin tytär vihittiin nunnaksi, kuinka juhlallisesti kaikki kävi, ja vielä muhkeampaa oli, kun kuningas Kaarlen tytär sai saman kunnian, sen olen kuullut vanhojen kertomuksista. Se tapahtui kymmenen vuotta ennen syntymistäni maailmaan, ja minulla on jo kuudeskuudetta ikävuoteni menossa."
"Pyhä Jumalan äiti, kenpä saisi olla mukana kaikessa tuossa!" huudahti Signe ja pani hartaasti kätensä ristiin. "Mutta niillähän on ainoastaan rikasten lapsilla onni päästä pyhän Britan sisaruuteen!"
Gert katsoi Signeen, sillä kuu paistoi huoneeseen katon räppänästä, ja siellä missä tytöt istuivat, oli aivan valoisaa — hän katsoi Signeen ikäänkuin olisi vasta nyt huomannut, että tyttökin oli täällä huoneessa, ja hän vaikeni tuokion. Mutta nähtävästi ei hän pitänyt tytön läsnäoloa vaarallisena itselleen ja aikeelleen tai teki tämän huudahdus häneen mieluisan vaikutuksen, ikäänkuin antaen väriä hänen kuvaukselleen, miten ollakaan, jatkoi hän välittämättä Signestä sen enempää.
"Se on oleva riemun päivä Herrassa … ja sinun ei tarvitse sitä kauvan odottaa. Mutta nyt on minulla sanottavana sinulle toinen asia… Minun on toimitettava tärkeä asia huomenna kreivi Johanin luona. Menen sinne jo varhain, ja voi tapahtua, että viivyn poissa kappaleen aamupäivää. Siksi aikaa jätän sinut tänne Stig Pietarinpojan ja hänen tyttärensä luo … oletko ymmärtänyt minut, lapsi?"
"Olen", vastasi Kristina.
"Näetkös", lisäsi Gert, "minun tarvitsee sitä tuskin sanoa, sitte kun sinun mielessäsi on osottautunut niin suuri muutos, mutta eihän ole vahingoksi mainita sinulle, ettet voi astua askeltakaan tämän tuvan ulkopuolelle, kohtaamatta pyhän kirkon ystäviä. Kerettiläisyys ei ole, kiitos Jumalalle ja kaikille pyhimyksille, voittanut alaa Linköpingin hiippakunnassa… Niin, niin, en tahdo surettaa sinua, lapseni, tarpeettomilla nuhteilla … olet osottanut sävyisää ja taipuisaa mieltä, siitä tulet saamaan palkinnon."
Sitte meni vanha Gert, ja ovi sulkeutui hänen jälkeensä. Molemmat tytöt olivat hetken aikaa aivan hiljaa, ja alettuaan sitte puhua, puhuivat he kuiskaillen. Mutta paljoa eivät he enää tarvinneet sanoa toisilleen. Vanhuksen sanat olivat vahvistaneet Kristinaa päätöksessään, ja Signe oli valmis uskaltamaan kaikkensa hänen puolestaan. Viimeksi mainittu asettui hetken kuluttua ovenpieleen kuuntelemaan.
Tuvasta kuului raskasta kuorsaamista. Signe avasi hiljaa oven ja pisti päänsä ulos. Vanha kalastaja ja Gert Bryningh nukkuivat sikeintä unta. Signe nyökkäsi tyytyväisenä ja sulki oven jälleen.
"Nyt on aika", kuiskasi hän Kristinalle. "Isä nukkuu raskaasti, eikä hän ennen puolta yötä kuule ääntä, olipa se kuinka kova tahansa, mutta jos viivymme puolen yön jälkeen, herättää hänet heikoinkin ääni. Kuinka vanhan piispanpalvelijan on laita, en tiedä, mutta olen kuullut isäni sanovan, että pyhän kirkon miehet, niin ylemmät kuin alemmatkin, voivat hyvin ja saattavat nukkua vaikkapa tuomiopäivään."