Joutuin siirsi hän jonkun penkin räppänän kohdalle, tarttui Kristinan käteen ja auttoi häntä nousemaan penkille.
"Tee nyt, kuten olen sanonut, tartu lujasti räppänän alareunaan, niinikään, astu olkapäälleni, niin … se käy mainiosti … ole nyt hiljaa, kunnes tulen ylös."
Ei viipynyt kauvan, ennenkuin Signe seisoi Kristinan rinnalla katolla. Tämä vietti yhdeltä taholta pitkälle alas, ja Signe meni edeltä taluttaen Kristinaa kädestä jälessään. Kaikki kävi onnellisesti. Ei pienintäkään liikahdusta kuulunut tuvasta. Ja yö oli niin tähtikirkas ja tyyni. Ei ainoakaan lehti liikahtanut puussa, ei pieninkään aaltonen värähtänyt lahdella, jonka hopeapinta levisi rannasta toiseen. Toisella rannalla sijaitsi linna mustine röykkiöineen, niin hiljaisena ja juhlallisena, vaikka kentiesi senkin muurien sisällä oli sydän, joka sykki levotonna ja surullisena.
Kuten kaksi keijukaista katosivat molemmat pakolaiset puunrunkojen väliin. Signe työnsi venheen vesille, ja pian liukui se lahden poikki ja laski toiselle rannalle. Täällä hypähtivät tytöt maalle.
"Nyt on oltava vikkelä ja kevyt jaloiltaan, täällä ei ole niin aivan turvallista tällä puolella … seuraa minua, menemme lähintä tietä metsään, tunnen hyvin polut täällä, ja ainoastaan alkumatka on vaarallinen; sitte kuljemme kuin huviksemme pitkän kiertotien. Mutta ennen kuin parin tunnin perästä ei kannata linnaa lähestyä."
Äänettömämmin ei pilven varjo hiivi yli niityn kuin molemmat tytöt kulkivat aukean paikan ylitse venheeltä puiden varjoon. Täällä tarttui Signe jälleen Kristinan käteen ja vei häntä eteenpäin lehdon varjojen välitse. Pian tulivat he jalkapolulle, mutta he eivät olleet kulkeneet pitkältä sitä myöten, ennenkuin Signe nopeasti hyppäsi syrjään puiden pimeimpään varjoon.
Hän pysähtyi kuunnellen. Kristina ei kuullut mitään, mutta Signen, metsän ja veden vapaan lapsen, aistimet olivat paremmat ja terävämmiksi harjaantuneet.
"Enkös sitä jo aavistanut", sanoi hän. "Kuulen askeleita, jotka tulevat vastaamme. Ajattelin sitä jo heti, kun näin kuninkaan ratsastavan linnaan. Mutta ole huoletta, neitsyt Kristina, meitä eivät he saavuta…"
"Mutta jos olisi vanha Gert…" sammalsi Kristina suurimman pelon vallassa.
"Pahimmassa tapauksessa, jollei nopeutemme voi meitä auttaa, niin…, mutta hiljaa, tuolla hän on, tuolla…!"