Synkkä haamu hiipi hiljaa esiin puiden välistä ja näytti tulevan suoraa päätä sinne, missä molemmat tytöt seisoivat. Kristinan sydän jyskytti niin valtavasti, että hän tuskin voi hengittää, ja hänen silmänsä tahtoivat aivan kuin ponnahtaa ulos reijistään, kun haamu tuskin kymmenen askeleen päässä pysähtyi. Siellä hänen seistessään valaisi kuu osan hänen kasvoistaan, ja niin Kristina kuin Signekin tunsivat Gert Bryninghin.
Kristina ei enää voinut hillitä itseään. Signe kiersi kätensä hänen vyötärönsä ympäri, ja painaen suunsa hänen korvaansa kiinni, kuiskasi hän:
"Ole haudanhiljaa!"
Mutta Kristina ei kuullut mitään ja Signe tunsi, kuinka hän tempautui irti, samalla kuin hänen katseensa selvästi ilmaisi, ettei hän aikonut paeta, vaan päinvastoin syöstä esiin takaa-ajajaansa vastaan. Kuitenkaan ei vielä ollut varmaa, että tämä oli tullut ajaakseen heitä takaa. Hän saattoi liikkua omilla asioillaan. Mutta pieninkin varomaton liike saattoi sitä vastoin ilmaista heidät itsensä ja tehdä kaiken tyhjäksi. Ja mikä mahti olisi nyt Kristinaa pidättänyt? Hän oli aivan kuin muuttunut toiseksi. Tämä tarmokas, ihana olento, joka seisoi eteenpäin kumartuneena, valmiina hyppäykseen, kaikki lihakset jännitettyinä, kaikki hermot vireissä — oliko tämä sama suruinen, tahdoton tyttö, joka tarvitsi ja sai lohdutusta Signeltä hänen isänsä pienessä tuvassa.
Ratkaisevalla hetkellä esiintyi kuitenkin voima, joka sai Kristinan peräyttämään ottamansa askeleen. Se ilmestyi Gertin liikkeessä, jolla tämä kääntyi syrjään. Polku, jota hän oli kulkenut, teki mutkan juuri siinä, missä hän seisoi, ja juuri tämä seikka saattoi pelästyneessä kuvittelussa näyttämään siltä kuin ukko olisi taivaltanut polkua hiipiäkseen karanneen naissukulaisensa kimppuun. Hän ei kuitenkaan jatkanut taivallustaan, vaan pysähtyi ja kääri vaippansa hyvin ympärilleen ja veti hilkan alas otsalleen.
Ilmeisesti oli täällä sovittu kohtauksesta sen kera, jonka askeleet Signe oli kuullut tulevan heitä vastaan ja joka nyt saapui paikalle hänkin.
"Pyhä Eerik", kuului Gert lausuvan puoliääneen, kun tämä toinen tuli esiin tuuhean pähkinäpensaan takaa.
"Pyhä Yrjänä!" vastasi toinen. "Oikeaan osuttu siis. Oletteko ollut täällä useampia kertoja?"
"Saavuin illalla", vastasi Gert, "ja kiitän onneani, sillä näihin aikoihin ovat hetket kalliit!"
"Olen sydämestäni samaa mieltä", jatkoi viimeksi tullut, "ja siksi käykäämme pian asiaan. Olin ajatellut että olisimme menneet yhdessä linnaan, mutta siellä ovat nyt täydet huoneet ja jokaisella muurilla on silmät ja korvat tai ainakin täytyy otaksua olevan."