"Silloin ette erehdykään, ankara ritari", vastasi Kristina.
"Tahdotteko sanoa, mikä painaa mieltänne, niin tahdon auttaa teitä, jos voin."
Kristina katsoi ylös korkeaan mieheen. Ja jotakin niin lujaa ja luottamusta herättävää ilmeni hänen avoimissa, jaloissa piirteissään, ja jotakin niin lämmintä hehkui hänen ilmehikkäissä silmissään, ettei Kristina epäröinyt lausua hänelle toiveitaan.
"Haluaisin puhutella armollisen herramme, kuningas Kustaan kansleria!" sanoi hän.
"Sen toivomuksen saatte kyllä helposti täytetyksi."
"En niin helposti kuin luulette, armollinen herra … en uskalla lähteä metsästä ilman suojelusta…"
"Mitä se merkitsee?" kysäsi ritari säkenöivin katsein. "Eikö joku neitsyt saa vapaasti mennä linnaan, jossa kuningas vierailee? Meillä on kyllä ollut pahoja aikoja Ruotsin maassa, mutta niin pitkälle en kuitenkaan luullut tullun."
"Olen köyhä, orpo tyttö", vastasi Kristina, joka ei oikein tiennyt, saattoiko hän niin aivan avomielisesti ilmaista kaikkensa vieraalle ritarille eikä äkkipäätä voinut löytää syytäkään, jolla saattaisi selittää, mitä jo oli sanonut. "Ja minua tahdotaan pakottaa, ja minua ajetaan takaa, ja nyt tahtoisin herra Lauri-kanslerin kautta etsiä suojelusta kuninkaalta."
"Ja miksi ajetaan sinua takaa, kaunis lapsi?"
"Sitä en tiedä … mutta minun pitäisi ottaa huntu, hautautua luostariin!"