"Luostariin…? Tämähän ei näytä niin kehnolta, ihana neitsyt… Oo-ho, teidät tahdotaan pakottaa luostariin, ja te ette sallisi pakottaa itseänne… Mutta kun nyt olette sanoneet minulle niin paljon, niin sanokaa myöskin, kuka teitä tahtoo pakottaa!"

"Mutta miksi kysytte niin paljon, uljas ritari?… En tunne teitä, te voitte, voitte…"

"Sanokaa pois … mitä luulette minun voivan?"

"Ei, ei", jatkoi Kristina tutkien katseltuaan ritarin avoimia kasvoja. "Ette voi sitä tehdä. Johtui mieleeni, että tekin voisitte pettää, mutta sitä ette voi!"

"Kiitos siitä sanasta, lapseni … ei, ei, en voi pettää sinua ja vien sinut varmasti herra Lauri-kanslerin luo ja kuninkaankin, jos tahdot."

"Kuninkaan … niin, mutta kuningas on niin ankara, sanotaan, ja kova, ja hänellä on niin paljon ajateltavaa, ettei hän varmaankaan voi kuulla minua. Mitä välittää kotka sirkkusen huokauksesta lehdossa?"

"Kuitenkin sieppaa se joskus portimon, joka hiipii pienen lintusen pesälle. Tule, tule, vien sinut kuninkaan luo!"

Ja ritari tarttui hymyillen Kristinan käteen ja veti hänet puiden varjosta avoimelle paikalle. Kristinan valtasivat aivan ihmeelliset tunteet. Näin ei hän sentään ollut ajatellut polkevansa tietä kuninkaan luo. Mutta heidän kulkiessaan ei ritari virkkanut mitään. Hän näytti vaipuvan yhä enemmän mietteihinsä, kuta lähemmäksi linnaa he joutuivat. Kun he tulivat tielle, joka vei sinne ja joka oli tallaantunut ja tomuinen, sillä päivittäin kulkivat sitä edestakaisin niin monet hevosten ja ihmisten jalat, näkivät he vanhan miehen tulevan jalkasin loitompaa meren puolelta, linnaa kohden hänenkin.

Kristina säpsähti. Hän oli tuntenut Gert Bryninghin.

Mutta vanhuskin oli äkkiä pysähtynyt, asettaen käden silmilleen, nähdäkseen paremmin, ja hän oli nähnyt ja tuntenut Kristinan. Hän kiirehti käyntiään, hän tuli aivan lähelle.