"Oikeastaan se tosin ei ole muuttunut, armollinen herra, mutta olen tullut siihen ajatukseen, ettei meidän pidä toimia liiaksi hätiköiden. Herra Severin on voittamisen arvoinen, erittäinkin näinä huolestuttavina aikoina, mutta ette tunne häntä kylliksi, herra kuningas, häneen ei ole luottamista, kun hän veisaa ensi virsiään. Sentähden luulen, että täytyisi antaa tapahtuman hieman kehittyä, ennenkuin antaa hänen käsiinsä mustaa valkoisella."
Kuningas kuunteli tarkkaavaisesti vanhaa kansleriaan, ja hänen lopetettuaan kului taas hetki, jonka aikana kuningas näytti yksikseen pohtivan kanslerin ehdotusta.
"Ja millaiseksi sitte olette vastauksen ajatellut, mestari Lauri?" kysyi kuningas vihdoin.
"Minun mielestäni olisi paras, ettei lähettäisi mitään kirjallista vastausta, vaan ainoastaan suullisesti pyytäisi herra Severiniä personallisesti saapumaan tänne, tai myös, jos vastaus annettaisiin kirjallisesti, olisi kaikkia sitovia sanamuotoja välttäen kiitettävä häntä hyväntahtoisesta tarjouksestaan, mutta pyydettävä häntä selvemmin ilmottamaan tarkotuksensa."
"Sellainen on minunkin ajatukseni asiasta … ja siten tahdon kirjeen kirjotettavaksi. Mutta toinen asia, mestari Lauri … täällä linnassa on joku, joka pyytää teidän suojelustanne… Olen itse tuonut hänet linnan portille, mutta siellä näytti hän minun suojelustani pitävän liian mitättömänä, ja hän kiiti kuten pelästynyt naarashirvi sillan ylitse."
"Minun suojelustani, teidän armonne … mitä tarkotatte? Joku, sanotte, ja tämä joku on nainen…"
"Niin, ja hänen nimensä on Kristina… Nyt tiedätte sen, ja hän on täällä linnassa, mutta missä, siitä saatte itse ottaa selvän… Kuitenkin on kysymyksessä vanha juttu pakotetusta luostarilupauksesta, mikäli olen saanut selville, ja se sopii hyvin teille, joka olette ollut käsikähmässä pyhän Britan luostarin kanssa. Sillä on paksu turkki, samaisella pyhällä kirkolla, ja se kyllä kestää pudistella, mestari Lauri."
"Nunna siis?"
"Niin, tuleva … hän on paennut sukulaiseltaan, joka on täällä linnassa hänkin, ja joka näyttää minusta voivan kääntää kaiken ylösalasin löytääkseen etsimänsä."
Kansleri katsoi sekä hämmentyneenä että suuttuneena eteensä lattiaan, ja näytti kuin hän olisi mielellään tahtonut päästä tästä asiasta, mutta hänen kohtalonsa oli määrännyt jotakin vielä tavattomampaa tapahtuvaksi. Sen hiljaisuuden aikana, joka syntyi kuninkaan lopetettua kertomuksensa, kuultiin oven ulompaan huoneeseen avautuvan ja äänen kysyvän kuninkaan kansleria mestari Lauria. Tämä katsoi kysyvästi kuninkaaseen, joka taasen myöntävällä eleellä ilmaisi suostumuksensa, että kansleri voi mennä ottamaan selvää, mitä asiaa vieraalla oli kansliaan.