"Olen Gert Bryningh", kuului sama ääni kanslerin tultua ulommaiseen huoneeseen, "olen hänen armonsa, Linköpingin piispan palvelija ja tallimestari ja haluan puhutella teitä, mestari Lauri."
"Ja mitä tahdotte?" kysyi kansleri.
"Minulla on tärkeitä asioita teille ilmotettavana", jatkoi Gert Bryningh, "ja tärkein on se valitus, jonka aijon esittää hänen armolleen kuninkaalle itselleen. Pyydän teitä toimittamaan minulle pääsyn kuninkaan puheille. Jos tähän pyyntööni suostutte, on minulla jotakin tärkeää sanottavaa, joka koskee sekä teitä että hänen armoaan kuningasta."
"Tuo kuuluu suuremmoiselta, tallimestari … mutta miksi ette odottanut kunnes olisitte voinut tavata kuninkaan toiseen aikaan kuin täällä kansliassa, missä aika on täpärällä?"
"Asiani on mitä tärkein enkä minä saa viipyä!"
Kanslerin näytti vallanneen omituinen levottomuus. Hän milloin katsoi vanhaan tallimestariin milloin vilkasi ikkunaan, ikäänkuin hänen olisi vaikea päästä selville, mikä päätös hänen olisi tehtävä. Lopulta kääntyi hän ympäri ja meni jälleen sisempään huoneeseen kuninkaan luo, ja tultuaan jälleen ulos viittasi hän kädellään Gertille kehottaen tätä seuraamaan. Tämä seisoi kohta kuninkaan edessä, joka vastaanotti hänet ankaran ja kylmän näköisenä.
Gert kertoi nöyrällä äänellä, kuinka hänen naissukulaisensa, joka oli isätön ja äiditön ja veljensä kuoltua oli ilman suojaa ja turvaa maailmassa, piti seurata hänen mukanaan Linköpingin hiippakuntaan saadakseen suojapaikan Vadstenan luostarissa; mutta nyt oli tyttö paennut hänen luotaan, ja hän tiesi tämän olevan Stegeborgissa.
"Voitteko todistaa, mitä sanotte?" kysyi kuningas.
"Näin omin silmin, kuinka hän katosi linnan portista."
"Hyvä on, mutta sitte kaipaa selitystä, kuinka hänen tarvitsi turvautua niin epätoivoiseen keinoon, että hän, kuten sanotte, pakeni minun linnaani."