"Itsepäisyys, maailmallinen mieli, armollinen herra."
"Voitte kai senkin todistaa … minusta näyttää kuin ainoastaan pakko ja kovuus voisi saada neidon karkaamaan kodistaan … kuinka on luostariin menon laita, — miksi juuri luostarin pitäisi tulla hänen suojapaikakseen? Missä oleskeli hän ennenkuin tuli teidän siipienne varjoon?"
"Vaimo Kristina Laurintyttären luona Tukholmassa, seppä Pietari
Olavinpojan lesken Örebrosta."
"Kristina Laurintyttären, tarkotan, mestari Lauri", sanoi kuningas kääntyen tämän puoleen, "tarkotan, että hänhän on mestari Olavin äiti?"
"Niin on asia, teidän armonne!"
"No hyvä, vanhus, miksei hän sitte saanut jäädä sinne, missä oli? Onko
Vadstenan luostari parempi suoja kuin mestari Olavin äiti?"
"Siksi … siksi, teidän armonne, että hänen veljensä kuoltua, olen minä hänen holhoojansa."
"Sinun tahtosi on siis määrännyt luostarin hänen turvapaikakseen … enkä varmaan pety, jos sanon, ettette siinä ole kuullut neitsyen tahtoa. Mutta minun tahtoni on, ettei ketään vastoin vakaumustaan pakoteta vetäytymään pois siitä maailmasta, johon meidän Herramme on asettanut ihmisen elämään ja toimimaan. Ja mitä edelleen siihen tulee, että neitsyt on etsinyt turvaa minun linnastani, niin on se hänen oikeutensa, ja minä annan hänelle sen suojeluksen, jota hän siten on minulta pyytänyt. Sitä noudattakaa!"
Kuningas nousi kiihkeästi ja jätti huoneen nopein askelin, heitettyään läpitunkevan katseen piispalliseen tallimestariin. Tämä seisoi kauan vaiti ja katse naulattuna lattiaan, mutta kun ulomman huoneen ovi oli sulkeutunut kuninkaan jälkeen, näytti hän jälleen päässeen tasapainoonsa. Hän kiinnitti harmaat silmänsä kansleriin.
"Tämä on sentään sekä Jumalan että ihmisten lakia vastaan!" sanoi hän. "Herra Lauri-kansleri, te, joka olette pyhälle kirkolle uskollinen ja olette korkeasti oppinut mies, antakaa minulle neuvo, kuinka minun on tässä asiassa meneteltävä, jotta omatuntoni saisi rauhan."