"Parempaa kuin armollinen herrani teille sanoi, en tiedä sanoa", vastasi mestari Lauri vakavasti. "Minusta näyttää, että tässä neitsyen tahto määrää kaiken. Jos hän tahtoo luostariin, — no hyvä, silloin on asia selvä. Jollei hän tahdo, ei hän joudu sinne koskaan."
Vanhan miehen silmien ilme muuttui kummallisesti nämä sanat kuullessaan. Oli ikäänkuin jotakin hirveää ja sysimustaa olisi vaipunut alas syvyyteen ja jättänyt jälkeensä eräänlaisen tyyneyden, samallaisen kuin kirkas vedenpinta salarakin yllä, myrskyn päästettyä aallot lepoon. Hän seisoi hiljaa ja liikkumatonna, ja kansleri seisoi myös ajatuksiinsa vaipuneena ikkunan edessä. Huoneessa oli aivan äänetöntä. Kuului ainoastaan kynien rapina paperia vastaan viereisestä huoneesta, jossa kirjurit istuivat.
"Pyyntönne on täytetty", sanoi vihdoin kansleri ja kääntyi ympäri.
"Teillä on sen lisäksi jotakin tärkeää sanottavaa minulle?"
"Ja sen saattekin tietää. Te kokoatte uhkaavan rangaistuksen herranne, armollisen kuninkaamme pään päälle, herra Lauri-kansleri. Te tallaatte kaiken, mikä pyhää on, jalkojenne alle … mutta katsokaa ettette joudu perikatoon ennenkuin voitte aavistaakaan!"
"Mikä vihanmalja nyt sitte tuleekaan tyhjentymään?"
"Tukholmassa on kapina!"
Kansleri otti askeleen takaperin ja katsoi terävästi ja läpitunkevasti mieheen.
"Kapina, sanotte!" huudahti hän. "Onko teidän ymmärryksenne pimennyt … kuka nostaisi kapinan Tukholmassa?"
"Se, josta kaikkein vähimmän voitte sitä luulla … mestari Olavi!"
"Mestari Olavi?" kertasi kansleri, ja kummastus väistyi hetkiseksi hänen kasvoiltaan naurun tieltä, jota hän ei voinut eikä välittänytkään salata. "Mestari Olavi nostaa kapinan … kuinka voittekaan, vanha mies, tulla juttelemaan sellaisia satuja minulle?"